Hiljaisuus täytti huoneen. Ikkuna avasi näkymän kauniiseen aamuun, juuri nousevan auringon kajo pensselöi taivasta lumoavaan punaan. Puut eivät hennoneet puhua käsillään, eikä naapurin piipun savu osannut valita minne päin lähtisi viemään nokihiukkasiaan. Juuri sopiva ilma, eilen satanut lumi oli pedannut puhtaat lakanat tienpenkoille, puiden juurille ja talojen katoille.
Minun oli lähdettävä. Keräsin kävelysauvani ja lähdin kohti aurinkoa, oli vihdoin päästävä täyttämään d-vitamiini varastoja. Kraaselin sillalle! Räväyttäisin siellä katseeni etelään, ohi lähes mykän tehtaan, kohti valoa. Kun liikkuu hitaasti, ehtii tehdä monenlaisia huomioita. Olin päässyt lähelle Ajoksen tietä, kun kuulin pääni yläpuolelta siipien kohahduksen. Harakka laskeutui koivun ylimmälle oksalle. Jaaha, taitaa olla herra Harakka. Viereisen koivun oksistosta paljastui toinen harakka, ihan selvästi naaras, sillä sen pyrstö oli paljon lyhyempi kuin tämän äsken ilmestyneen. Komeita lintuja, pysähdyin ja jäin kuuntelemaan mitä pari narahteli.
”Huomenta neiti, vai oletko jo rouva?” kysyi herra Harakka.
”Neiti”, vastasi toinen harakka, kohensi rintaansa ja nosti nokkaansa.
”Mistä päin neiti on tullut näille kulmille? Oletko kaukaakin, ei ole ennen tavattu?”
”En kaukaa, tuolta hautausmaan kulmalta. Äiti oli sitä mieltä, että olen tarpeeksi vanha omaan elämään.”
”No sepäs sattui, minäkin olen yksin. Voi miten aurinko saakaan sulkasi hehkumaan, ja rintasi on niin puhtaan valkoinen, että ihan henkeä salpaa! Olisi mukava nähdä sinun paloittelevan ruokaa jälkikasvulle”, sanoi herra Harakka.
Joopa joo, lemmenkipeitä nuo ovat, tuollaista lepertelyä. Vanha uskomus kertoo harakkaa sanotun pirun luomukseksi ja paholaisen linnuksi, ja sen varastaneen jostain rinnuksilleen tuon valkoisen esiliinan. Taru kertoo myös harakan pitkän pyrstön tulleen siitä, että harakka oli huomannut, ettei piru olekaan hänen isäntänsä ja lähteneen karkuun. Piru oli kuitenkin napannut kiinni pyrstöstä, jolloin se venyi nykyiseen mittaansa.
”Oi, sinä olet maalannut varpaankyntesikin”, herutteli herra Harakka.
”Ei se ole maalia, se on verta.”
”Ahaa, olet siis syönyt jo aamiaista.”
”Joo, tiellä oli auton alle jäänyt orava, ehdin repäistä palan ennen kuin varikset tulivat.”
”Älä välitä niistä sukulaisista, ne ovat tyhmiä ja röyhkeitä.”
”Ovatko varikset meidän sukulaisia?”
”Joo, mutta hei, katso tuolla alikulkusillan alla näkyy olevan jotain tiellä. Voitasiin mennä vaikka brunssille yhdessä”, lirkutteli herra Harakka.
”Ei maksa vaivaa, kävin siellä jo. Ei tuossa läjässä ollut edes sattumia”, tuhahti neiti Harakka.
”No onhan siellä paperiakin, monesti sisältä löytyy sinappia ja saattaa olla leivänpaloja.”
”Jos sinulla ei ole parempaa tarjottavaa kuin tuota ihmisen läpi kulkenutta jätettä, niin häivy!”
”Älä nyt suutu. Ihmiset ovat sikoja kun jättävät tielle…pas.., en kehtaa sinun kuullen edes sanoa.”
”Mikä se sika on? Jotain sivistystä, syötävää?” kysyi neiti Harakka.
”Kai se on, niin vain sanotaan, en minä tiedä!”
”Rakennatko sinä minulle pesän jos seuraan sinua?”
”Tietysti!” rävähti herra Harakka.
”Se ei saa olla sitten mikään harakanpesä”, vaati neiti Harakka.
”Miten niin ei harakanpesä?”
”Sen pitää olla ekotalo, oljista rakennettu.”
”Mistä minä olkia tähän hätään löydän?”
Niin, niin, ongelmia tuntui olevan, vaan eläimet ovat monessa asiassa viisaampia kuin ihminen. Kyllä noista harakoista varmaan pari tuli, räkätys oli jo sillä asteella. Jatkoin matkaani ja…siinä se oli, herra Harakan tarjoama brunssi, lähes keskellä tietä, likaiset paperit vain osoittivat, että joku oli yrittänyt siistiä itseään. Myös jano oli sotkijalle tullut, sillä läjän vieressä lojui tyhjä lonkerotölkki. ”Kyllä ihminen on sika.” Herra Harakka oli aivan oikeassa. Me ihmiset olemme tietoisia omasta ajattelukyvystämme, ja sivistystä on annettu lusikalla jos kauhallakin, mutta kaikille se ei ole näköjään mennyt perille.
Kävin sillalla aurinkotankilla, mutta jotenkin tunnelma oli mennyt, kun piti palata takaisin sen ”brunssin” ohi. Onneksi vastaan tuli mukava pariskunta, joiden kanssa juttelin hetken, ja mieleni sai osan valosta takaisin. Harakat olivat siirtyneet nyt samaan puuhun, kuusen ylimmälle oksalle ja leikkisästi nyppivät toistensa höyheniä. Ehkä ratkaisun ekotalon rakentamiseen oli löytynyt. Tienvarsi hohti taas puhtaana kuin morsiusvuode, ja aurinko oli saanut taulunsa valmiiksi.