Hieman ennen puolta yötä tarvon iltavuorosta kotiin pitkin lumista polkua, joka kulkee pienen metsätilkun halki.
Pysähdyn ja nostan katseeni huurteisiin männynlatvoihin. Ne näyttävät säihkyvän hämärässä. Kuuntelen sitä, miten ei kuulu mitään.
On tammikuu, kylmää ja pimeää, koronarokotukset junnaavat eikä tanssimaan ole päässyt kohta vuoteen.
Silti tajuan yhtäkkiä kirkkaasti, että en olisi mieluummin missään muualla.
