Olipa kerran kaunis kotiseutu vaaramaisemineen ja jokilaaksoineen, missä ihmisillä oli mukava asustella ja nauttia joen ja metsän antimista. Eräänä päivänä jotkut tahot kuulivat ilmaston lämpiävän. Silloin alkoi hysteria, että Suomen pitää tehdä etunenässä kaikki ilmaston hyväksi muidenkin maiden puolesta.
Turve ja fossiilinen energia olivat suurimpia syyllisiä. Alettiin suunnitella, että kaiken pitää toimia sähköllä. Yhtenä vaihtoehtona nähtiin tuulivoima, vaikka sillä ei energiavarmuuden ja -tuoton kannalta ollut apua. Kun ei tuule, ei tule energiaa. Ei auttanut järkipuhe. Alettiin työntää tuulivoimaloita Tornionlaaksoonkin.
Etelässä eivät niitä huolineet. Rumentaisivat seutua ja olihan myllyistä tutkittua tietoakin, etteivät ne ole lähialueen asukkaille terveellisiä. Niinpä alkoivat yhtiöt lähestyä päättäjiä, että josko toisimme vaaroille muutaman kymmenen myllyä. Saisitte tuloja kassaanne.
Kuultuaan suunnitelmista asukkaat nousivat takajaloilleen. Ei auttanut, myllyt tehtiin. Lähialueen asukkaat joutuivat muuttamaan pois rakkaalta kotiseudultaan. Samalla loppui orastava matkailu.
Myllyt pyörivät 20–30 vuotta, sitten tuli purkutuomio. Voimayhtiö oli kadonnut. Niinpä purkuhommat jäivät kaupungin ja maanomistajien vastuille. Siellä ne seisoo muistomerkkeinä hullutuksesta, suurempi ympäristörikos kuin Kemijoen valjastaminen. Erotuksena, että vesivoimalat tuottavat vielä sähköä.
Samalla alkoi vimma, että kaiken liikkuvan pitää toimia akuilla. Niihin piti saada materiaalia. Alettiin tonkia Lapin maaperää. Tonkijat olivat ulkomaisia kaivosyhtiöitä. Kaivoksia alettiin laittaa pystyyn. Niiden tarvitsemat prosessivedet otettiin vesistöistä ja johdettiin isoihin jokiin.
Tornionjoki saastui ja kaikki elollinen kuoli. Oliko tämä tarkoituksellista? Alettiin miettiä, että mitä hyötyä on joesta, jossa ei mikään elä. Joutaa valjastaa ”ekosähkön” tuottajaksi. Niin tehtiin vesivoimalat koskiin.
Herään aamulla ja huomaan, että onneksi tämä oli vain pahaa unta. Illalla olin suunnitellut kalareissua Vuennonkoskelle. Olivat käyneet mielessä nämä suunnitelmat.
Toivottavasti päättäjät tulevat järkiinsä, mietin. Pakkaan eväät ja kalavehkeet reppuun ja suuntaan kohti Pekanpäätä. Tunnin päästä olen kauniin Vuennonkkosken rannalla. Näen ”vain” yhden voimalinjan.
Puiden takaa nousee aurinko, joka lämmittää selkääni. Mietin, että näin lyhyessä ajassa pääsen tällaisiin maisemiin. Jotkut voisivat vaikka maksaa tällaisesta herkusta.