Ilmiö nimeltä paikallinen sopiminen on muodostunut ammattiyhdistysliikkeelle suoranaiseksi kirosanaksi ja kammotukseksi. Paikallisen sopimisen lisääntymisen nähdään ammattiyhdistystoimijoiden ja vasemmiston piirissä lähes väistämättä tarkoittavan työntekijän aseman huonontumista ja työnantajan suoranaiseen saneluvaltaan ajautumista.
Mutta olisiko paikallisen sopimisen huomattava lisääminen itse asiassa ammattiyhdistysliikkeelle suurin onnenpotku vuosikymmeniin?
Kuvitellaan tilanne, jossa paikallinen sopiminen on lakimuutoksen jälkeen ainoa laillinen tapa solmia työsuhde. Tehdään vain työntekijän ja työnantajan keskinäisiä diilejä, eikä yleisiä työehtosopimuksia ole enää olemassa.
Mitä työntekijä tekisi tällaisessa tilanteessa? Hän ymmärtäisi nopeasti, ettei hänellä ole tarpeeksi tietämystä palkkansa ja työehtojensa neuvottelemiseksi.
Ammattiyhdistyksillä olisi tarjolla jäsenmaksun vastineeksi juristeja, jotka perehtyvät työntekijän tilanteeseen ja tekevät hänelle ehdotelman työsopimuksesta. Työntekijä menee paperin kanssa työnantajan luo ja paperi allekirjoitetaan.
Kun kaikki samalla alalla toimivat työntekijät vaatisivat samanlaista työsopimusta, pääsisi ammattiyhdistysliike nykyistä enemmän sanelemaan työsopimusten sisällön. Lisäksi liittoihin kuuluminen nousisi huomattavasti korkeammalle tasolle nykyisestä noin 54 prosentista, koska liittojen työehtosopimusneuvottelupalvelu muodostuisi lähes pakolliseksi työntekijöille.
Tietenkin tällaisessa tilanteessa myös työnantajaosapuolelle muodostuisi samanlainen neuvotteluorganisaatio.
Loppujen lopuksi paikallinen sopiminen äärimmilleen vietynä johtaisi oikeastaan samankaltaisiin työehtosopimusneuvotteluihin kuin nykyäänkin. Ainoastaan sillä erolla, että työntekijöiden järjestäytymisaste olisi todennäköisesti 90 prosentin tienoilla ja liitot nähtäisiin laajalti myönteisinä ja kannatettavina järjestöinä.