Päihteet – aihe on yhtä vanha kuin koulujen ilmoitustaulu. Kaikki ovat kuulleet joskus sanat “älä polta", "älä juo" ja sen sellaista. En sano, että päihteiden käyttö olisi okei, mutta ei kaikkia voi estää.
Olen kuullut sen sata kertaa, että “kaikki kokeilee joskus”, mutta mietitäänpä hetki, milloin siitä tuli normaalia? Milloin nuoruus alkoi tarkoittaa automaattisesti alkoholin, tupakoinnin tai jopa huumeiden kokeilua? Eihän me olla laboratoriohiiriä, vaikka välillä siltä tuntuu, kun seurataan toistemme ‘kokeiluja’.
Ironista kyllä, vapaus tehdä mitä haluaa johtaa usein siihen, että tehdään just se, mitä kaikki muutkin. Missä vaiheessa meidän suuri vapaus tarkoittaa sitä, että mennään muiden perässä kuin narussa vedettävät sirkuskoirat?
Moni sanoo, että päihteet auttaa unohtamaan murheet. Totta kai, hetkeksi. Mutta samaan aikaan unohtaminen voi tulla tosi kalliiksi: kaverisuhteet rakoilevat, koulu jää sivuun ja pahimmillaan koko tulevaisuus sumenee kuin aamun ensimmäinen bussi sumuisella pysäkillä.
Ei kukaan meistä synny ajatuksella "haluanpa olla riippuvainen". Mutta jotenkin ne pienet päätökset ja se yksi ‘“ei se mitään haittaa”-kerta alkaa toistua. Ja yhtäkkiä liian moni onkin siinä pisteessä, missä oma peilikuva tuntuu vieraalta. Onko päihteiden kokeileminen ja käyttäminen sen arvoista?
En halua saarnata. Olen vaan yksi meistä, yksi nuori muiden joukossa, joka miettii, mihin tämä maailma on menossa. Mutta hei, ehkä me voidaankin olla se sukupolvi, joka ei vaan mene mukana, vaan pysähtyy ja miettii, onko tämä oikeasti se juttu. Ei tarvitse olla täydellinen, mutta voisi olla hereillä.
Joten seuraavan kerran, kun joku sanoo “tuu nyt, kokeile vaan’" voit sanoa: “Ei tänään, eikä ehkä huomennakaan. Eikä ehkä koskaan. Mulla on nimittäin paljon parempaa tekemistä." Kieltäytyminen ei ole heikkoutta, se on aitoa rohkeutta.