Tiedotusvälineet ovat keskeisessä asemassa julkisen keskustelun muovaajina. Ne päättävät, mitä näkökulmia tuodaan esiin ja kenen ääni pääsee kuuluviin.
Usein huomio kiinnittyy siihen, miksi kriitikoiden näkemykset saavat paljon tilaa, kun taas vastapuolen – usein vallan tai järjestelmän puolustajien – näkökulmat jäävät vähemmälle huomiolle. Ilmiö ei ole sattumaa, vaan liittyy median rooliin, rakenteisiin ja odotuksiin.
Yksi keskeinen syy on, että media rakentaa kertomuksia konflikteista. Kriittiset näkökulmat tarjoavat jännitteitä ja vastakkainasetteluja, jotka houkuttelevat lukijoita ja katsojia. Kriitikko haastaa, kyseenalaistaa ja nostaa esiin epäkohtia – se kiinnostaa yleisöä enemmän kuin status quo’n puolustaminen.
Vastapuolen ääni voi vaikuttaa tylsältä tai puolueelliselta, erityisesti jos se edustaa viranomaista, yritystä tai poliittista eliittiä.
Toinen syy on lähdekriittisyys ja valta-asetelmat. Media saattaa pelätä näyttävänsä "vallan äänitorvelta", jos se antaa liikaa tilaa viralliselle linjalle. Tämä voi johtaa varovaisuuteen: kriitikoita kuunnellaan, koska he edustavat “kansan ääntä” tai “vaihtoehtoista totuutta”. Samalla pelätään, että vallan edustajien puhe jää retoriseksi, puolustukseksi tai pr-toiminnaksi – ei aidoksi näkökulmaksi.
Kolmas syy liittyy journalistisiin ihanteisiin. Media näkee itsensä vallan vahtikoirana. Siksi se kokee tehtäväkseen epäkohtien paljastamisen, ei niinkään vallan puolustamisen. Tämä roolijaottelu voi vinouttaa keskustelua. Jos kritiikkiä julkaistaan paljon, mutta sen kohteena olevat tahot eivät saa riittävästi tilaa vastata, syntyy epätasapainoinen kuva.
Kysymys ei ole siis pelkästään yksipuolisuudesta, vaan rakenteellisesta vinoumasta. Mediakenttä suosii kärjistyksiä ja draamaa, jossa kriitikot loistavat. Tasapainon saavuttaminen vaatisi rohkeutta myös nostaa esiin perusteltuja puolustuksia ja myöntää, että joskus kriitikoiden esittämät syytökset eivät pidä paikkaansa.