Talviauringon vinot säteet osuvat suoraan farmarin tuulilasiin.
Siristelen silmiäni ja kiroan kotiin jääneitä aurinkolaseja. On arkiaamu, sellainen tavallisen kiireinen, jonka aikana hermot ovat kiristyneet ja äänensävy tiukentunut.
Edessäni valot vaihtuvat punaisiksi. Painan jarrua ja vilkaisen peruutuspeiliin.
Ja yhtäkkiä aika pysähtyy.
Katselen, miten kelmeä aurinko valaisee takapenkillä istuvan lapsen kasvot. Vaaleat, sotkuiset kiharat karkailevat punaisen pipon alta. Lapsen poskessa on lumipallon edellisenä päivänä tekemä naarmu.
Sillä hetkellä hän on kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt.
Lapsiperheen onnellisuudesta on todella vaikea puhua – tai kirjoittaa.
Tämän on huomannut muun muassa kirjailija Juha Itkonen, jonka uusin teos Teoriani perheestä julkaistiin viime viikolla. Kirjassaan Itkonen pyrkii kuvaamaan perhe-elämän valoisia puolia.
Kyse ei ole siitä, että vain lapsiperheessä voisi elää onnellisesti. Tai että kaikissa lapsiperheissä asiat olisivat mallillaan.
Kyse on tavasta, jolla lapsiperheiden tavallisesta arjesta puhutaan. Siitä, että puheissa korostuvat negatiiviset asiat silloinkin, kun kaikki on hyvin.
Juha Itkonen toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa (5.3.), että ”onnesta syntyy aika huonoa draamaa”. Siksi taiteen kertomissa tarinoissa korostuvat kaikenlaiset vastoinkäymiset.
Ajattelen, että onnesta syntyy myös huonoja kahvipöytäkeskusteluja.
Lapsiperheiden hankaluudet toimivat puheenaiheina, koska ne ovat konkreettisia: oksennuksia takapenkillä, kilahduksia ruokapöydässä, lattialle heittäytymisiä kaupan karkkihyllyllä.
Mutta miten kertoa, miltä tuntuu, kun lapsi kömpii arkiaamuna kainaloon? Miten illallispöydässä mahaan sattuu, kun nauramme yhteiselle vitsille? Tai miten yhtäkkiä aamuisella työmatkalla näen jälkikasvuni kuin ensimmäistä kertaa?
Lapsiperheen arkiset vastoinkäymiset ovat tapahtumia, joissa on draaman kaari.
Onnelliset hetket sen sijaan ovat enemmänkin tunne. Tunnetta taas on vaikea selittää kuulostamatta hattaraiselta tai omahyväiseltä.
Silti kannattaisi yrittää. Itkonen muistuttaa, että sanat ohjaavat ajatteluamme.
Jos koko lastensa lapsuuden ajan on keskittynyt valittamaan, miten huonosti nukkuu ja miten vähän vapaa-aikaa on, nämä ovat luultavasti ne asiat, jotka tuosta ajasta muistaa jälkeenpäinkin.
Onnesta puhumiseen tuntuu liittyvän myös vaatimus siitä, että onni kestää.
On pelottavaa kertoa hyvistä asioista, koska ehkä jo huomenna on se päivä, jona meille tapahtuu jotain pahaa.
Ajatus on hullunkurinen, sillä eihän tässä elämässä mikään kestä.
Juuri siksi onnenhetkistä kannattaisi tehdä mahdollisimman suuri numero.