Eduskunnassa ei puhuttu vaalien alla Nato-ratkaisun merkityksestä suomalaisille, eivätkä kansanedustajat ole siitä juuri puhuneet vaalikentillä. Ihmiset puhuvat – ydinaseiden sijoittamisesta Suomeen, Naton roolista viime vuosikymmenien levottomuuksissa Lähi-Idän ja Afrikan kriiseissä ja Yhdysvaltojen määräysvallasta Natossa. Kysytään Nato-joukkojen sijoittamisesta Suomeen, ja suomalaisten lähettämisestä maailman kriiseihin puolustamaan milloin mitäkin hallintoa demokratian ja vapauden nimissä.
Eniten puhutaan siitä, että rauhan tavoittelemisesta Ukrainaan ei puhuta. Puhetta riittää vain ammusten ja aseiden lähettämisestä sinne.
Monet ovat pitäneet vuosikymmeniä Suomea kansainvälisen rauhan rakentajana ja kansainvälisten ristiriitojen sovittelijana. He ovat ymmällään. He eivät usko, että ydinasepelote tuo meille pysyvän rauhan. He haluavat ihmisoikeuksiin perustuvaa, rauhantahtoista ulkopolitiikkaa, jossa rauhantyöllä on tärkeä rooli. Heidän näkemyksistään ei kirjoiteta, eikä heidän ääntään kuulla radiossa tai televisiossa.
Nato-ratkaisu on tehty, mutta nyt on syytä keskustella myös siitä, minkälaista Natoa haluamme. Ennen Nato-päätöstä meille kerrottiin, että Suomella on kokoaan suurempi vaikutusvalta sotilasliitossa. Niinpä suomalaisten rooli ihmisoikeuksien puolustajana, ydinaseriisunnan puolestapuhujina, rauhanrakentajina ja ristiriitojen sovittelijoina tulee näkyä.
Akateemikko Martti Koskenniemi muistuttaa Naton kylmistä sotilaallisista arvoista (HS 17.3.). Hänen mielestään sotilasliittoon liittymällä emme lähene ”länsimaista arvoyhteisöä”. Ymmärrän tämän viittaavan muun muassa ihmisoikeuksiin ja suvaitsevaisuuteen. Tämä tosiasia on meidän myös nähtävä tulevissa keskusteluissamme Nato-Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Luin päätoimittaja Antti Kokkosen kolumnin (LK 27.3.), jossa hän, ehkä vähän erilaisista lähtökohdistaan huolimatta, avasi keskustelua aiheeseen. Keskustelua on jatkettava.
(vas.)