Suku on pahin – olen monesti miettinyt sanonnan merkitystä. Asian mieltäisi olevan toisinpäin. Onko sanonta peräisin kokemuspohjaisesta viisaudesta vai vitsistä? Mistä juontuvat hankaluudet lähisukulaisten kesken? Syitä on monia.
Sukulaisyksikkö lienee perhe, vanhemmat ja mahdolliset lapset. Laajeten erilaisiksi geenien kirjoiksi, ennen eläneiden ja tulevien kesken jaetuiksi joukoiksi. Yksilö, kooste sukupuusta, jossa geenit edustavat aikoja ennen yksilöä että hänen nykyisyyttään. Saman perheen lapset ovat pääsääntöisesti erilaisia.
”Temperamentti on persoonallisuuden biologinen ja pysyvä perusta, ja vasta kasvatus ja ympäristö muokkaavat temperamentista persoonallisuuden. Temperamenttipiirteisiin kuuluvat esimerkiksi aktiivisuus, sosiaalisuus, taipumus mielipahaan ja ärtyvyyteen, joustavuus, sopeutumiskyky, keskittymiskyky sekä rytmisyys”, kertoo Wikipedia.
Pelkästään temperamenttipohjalta ajatellen sukulaisuussuhteet ovat lähtökohtaisesti monitahoiset ja siten hankalat ymmärtää. Toisinkin on.
Perheen tai suvun keskuudessa esiintyneiden ylisukupolvisten asioiden vaikeaselkoisuus, niiden tiedostamattomuus tai ymmärtämättömyys oli ja on nytkin usein syynä siihen, ettei niistä puhuta. Vaikenemisella on aikaan ja asiayhteyteen sidottu merkitys. Pelätään jonkin häpeällisen asian paljastumista tai suojellaan muista syistä yhteisön jäseniä.
Ajattelen, että on pärjättävä itse. Hoitaa asiansa. Noin paljolti onkin. Koen silti, että saan bonusta yhteisöllisyydestä, jossa vallitsee toiseutta kunnioittava ilmapiiri arvostus ja avoimuus. Yhteenkuuluvuuden tunne on perusta luottamukselle.
Sukulaisuuteen liittyvä arvo on hyvä tukipilari elämämme perustalla. Uskon, että sen varaan uskaltautuminen lisää turvallisuuden tunnetta, identiteetin merkityksen jäsentymistä.
Nykyään on hyvät edellytykset käyttää tietoteknisiä verkostoja yhteyksien luomiseksi. Sukulaisuus on mahdollisuus hyvään keskinäiseen kanssakäymiseen.