Kun Fortumin hiljattain enemmistöomistajuuteensa hankkima Uniper joutui vaikeuksiin kaasun hinnan karattua Uniperille tappiolliseksi, alkoi varsinainen poliitikkojen kilvenkiillotuskampanja. Yksi toisensa jälkeen kummasteli ”omistajaohjauksen pettämistä” ikään kuin kyseessä olisi jokin yksittäinen tapaus. Uniper-sotku on seurausta siitä muoti-ilmiöstä, jossa valtio on vähentänyt jalansijaansa taloudessa myymällä omistuksiaan tai jättämällä enemmistöyhtiönsäkin toimimaan ”markkinalogiikalla”.
Vielä ennen 1990-luvun lamaa valtio oli enemmistöomistajana useassakin yhtiössä ja ohjasi niitä varsin tiukasti. Jossain vaiheessa kuitenkin päädyttiin myymään yhtiöistä joko puolet tai enemmän. Tätä perusteltiin sillä, että valtion enemmistöomistamatkin yhtiöt muuttuvat tehokkaammiksi, kun puolet on yksityistä omistusta ja niitä aletaan johtaa kuten yksityisiä yhtiöitä.
Valtionyhtiöillä on kuitenkin aina ollut muutakin merkitystä kuin osinkojen tuottaminen. Ne ovat joko olleet osa isompaa talouden tuotantoketjua (esimerkiksi Metsähallitus hakkasi metsää, josta saatua puuta Enso jalosti) tai ne ovat kehittäneet uutta (ilman valtion teleliiketoimintaa Suomi ei olisi tietokoneistunut ensimmäisten joukossa Euroopassa).