Yleensä perjantaina töiden jälkeen teemme vaimoni kanssa viikkosiivouksen. Meillä on vakiintunut tapa hoitaa homma. Minä imuroin ja puistelen matot. Vaimo pyyhkii pölyt ja moppaa lattian.
Varsinkaan nuorempana minulle eivät oikein siivoustyöt maistuneet. Tein niitä kotona pakon edessä niin vähän kuin tarve vaati. Pidin sitä rangaistuksena, vaikka tajusin sen välttämättömyyden – eihän siitä mitään tule, jos ei koskaan siivottaisi, seuraisi kaaosta ja kulkutauteja.
Kehittelin systeemiä siihen suuntaan, että vaikka joka kolmas viikko jos siivottaisiin, se riittäisi. Nyt ajattelen, että kerran viikossa on hyvä tahti, pysyvät paikat järjestyksessä ja raikkaana.
Varmaan muistot nuoruudesta ja siivoustöiden väkinäisyydestä ovat johtaneet siihen, että teen osuuteni siivoustöistä kuin höyryjuna. Periaatteena on, että niistä täytyy suoriutua ripeästi – as soon as possible.
Lähden imuroimaan toisesta päästä taloa ja etenen samassa järjestyksessä talon toiseen päähän. Mikään mahti maailmassa ei saa minua pysähtymään. Aika on rajallinen resurssi ja ajattelussani siivoustyöhön uhrattu aika on pois esimerkiksi vapaa-ajan vietosta.
Vaimoni suhtautuu siivoamiseen eri tavalla. Hän pyörii pölyluutun kanssa ympäri taloa. Hyräilee itsekseen, hymyilee ja suorastaan tanssahtelee paikasta toiseen. Tyyrää itsensä tielleni, kun härkäpäisesti etenen imurin kanssa talon toista päätä kohti.
Hän aina ohi mennessään nostaa minulle hymyillen kättä ja vilkuttelee iloisena. Heittää muutaman ystävällisen sanankin. Tosin en kuule imurin pauhussa mitään, mutta vaistoan olevani hyvin suosittu.
Viime kerralla tajusin järkytyksekseni, että hän nauttii yhteisestä siivoustuokiostamme. Yhdessä touhuaminen siivoustöiden parissa rakkaan miehensä kanssa on hänelle huumetta. Vaimolla on siivoustöistä suoriutumisen sijaan tavoitteena nautinnon pitkittäminen.