Portaita, kynnyksiä, liukkaita pintoja, pölyä, kovia ääniä, heijastavia pintoja. Rakennettu ympäristö on täynnä esteitä ja haasteita ihmisille, joilla on jokin vamma, sairaus tai ominaisuus. Suomessa on jopa 750 000 liikkumis- tai toimintaesteistä ihmistä.
Päätöksenteossa ja toimielimissä pyritään tiettyihin sukupuolikiintiöihin. Pohditaanpa sitä, kuinka paljon päätöksentekijöissä on liikuntarajoitteisia tai muuten vain erityisryhmiin kuuluvia. YK:n vammaissopimuksessa on vaatimukset yhdenvertaisuudesta, esteettömyydestä ja saavutettavuudesta. Miten tämä voi toteutua, jos päätöksiä tekevät vain terveet ja ”normaalit” ihmiset?
Jos meidän asioista – rakennetun ympäristön esteettömyydestä ja saavutettavuudesta – päättävät vain ihmiset, joilla ei ole omakohtaista kokemusta arjen haasteista, se on sama kuin miesten asioista päättäisivät vain naiset ja toisin päin.
Vammais- ja kansanterveysjärjestöillä on paikallisestikin lukematon joukko kokemusosaajia, joiden tietotaitoa olisi käytettävä päätettäessä esimerkiksi rakennetusta ympäristöstä. Hyvä saavutettavuus ja yhdenvertaisuus palvelee kaikkia asukkaita. Voi olla vain sekunneista kiinni, kun omakin tilanteesi voi muuttua niin, että tuttu ympäristö muuttuu haasteelliseksi tai jopa esteelliseksi.
Erityislasten huomioon ottaminen on myös äärimmäisen tärkeää. Rakenteilla ja suunnitteilla on monitoimitaloja ja -kouluja, joissa erityisryhmien huomioiminen jo suunnittelun alkuvaiheessa on äärimmäisen tärkeää.
Hyvä saavutettavuus ja yhdenvertaisuus voidaan saavuttaa vain, jos päätöksenteossa on mukana näitä ryhmiä edustavia ihmisiä. 10–15 prosenttia tarkoittaa aika montaa vammaista, liikuntaesteistä ja muutenkin erityisryhmiin kuuluvaa. Vaikuttamiselimien asiantuntemusta olisi käytettävä kunnan päätöksenteossa vieläkin enemmän.
Pidetään huoli, että asiantuntijoita ja kokemusosaajia käytetään kaikissa asukkaita koskevissa suunnitelmissa ja päätöksissä vieläkin enemmän.
Kirjoittaja on Rovaniemen Vammais- ja Kansanterveysjärjestön puheenjohtaja.