Suomen ja Venäjän valtioiden suhteiden hoitamista koskevaa sopimusta kutsutaan naapuruussopimukseksi, joka solmittiin 20.1.1992 yya-sopimuksen rauetessa. Se on eduskunnan vahvistama valtiosopimus.
Valtiosopimukset kuuluvat sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen, jonka puolesta Suomi on tomerasti esiintynyt. Naapuruussopimus on vahvistettu uudelleen 12.7.2022 ja on voimassa edelleen.
Sopimuksessa on mukana yya-sopimuksen ydin. Artiklassa 4. todetaan, että ” sopimusosapuolet eivät käytä eivätkä salli käytettävän aluettaan aseelliseen hyökkäykseen toista osapuolta vastaan. Siinä tapauksessa, että toinen osapuoli joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, toinen osapuoli myötävaikuttaa ristiriidan selvittämiseen YK:n peruskirjan ja ETYK-asiakirjojen periaatteiden ja määräysten mukaisesti ja pidättäytyy sotilaallisen avun antamisesta hyökkääjälle.”
Jos Nato on vain puolustus-, eikä hyökkäysliitto, sopimus ei ole ristiriidassa Nato-sopimuksen kanssa. Jos Nato hyökkää Venäjälle, Suomella on harkinnan mahdollisuus, miten se osallistuu hyökkäykseen. Suomi voi katsoa, että avunannoksi riittää erä villasukkia hyökkääjille.
Sitä vastoin naapuruussopimuksen 2. artikla on kinkkisempi. Siinä todetaan, että ” sopimuspuolet käyvät säännöllisesti vuoropuhelua korkeimman valtiojohdon tasolla ja muulla hallitustasolla maittensa kehityksestä sekä keskinäisistä ja kansainvälisistä kysymyksistä”.
Tämä pykälä saattaa olla presidentti Alexander Stubbille vaikea. Hänhän ei halua edes kuulla, mitä asiaa Venäjän presidentti Vladimir Putinilla on, mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Stubb on kansainvälisen huippudiplomatian perikuva, joka noudattaa arvopohjaista realismia. Sen puitteissa on pystyttävä toimimaan sellaistenkin maiden kanssa, joiden arvopohja on erilainen. Stubb voi yllättää.