Afrikan kaakkoiskulmassa kytee sota, jota ei näytetä uutisissa, vaikka se on jo vienyt hengen tuhansilta ja pakottanut yli 1,3 miljoonaa ihmistä pakenemaan kodeistaan. Mosambikin Cabo Delgadon maakunnassa ääri-islamistiset kapinallisryhmät, erityisesti Isisin liitännäisjoukot, ovat vuodesta 2017 lähtien kylväneet väkivaltaa, tuhoa ja pelkoa. Kyliä on poltettu maan tasalle, kouluja ja terveyskeskuksia tuhottu, ihmisiä mestattu – eikä rikoksia edes tutkita.
Kyseessä ei ole virallinen sota, mutta se on kaikin tavoin täysimittainen konflikti. Alueella toimiva ryhmä, joka tunnetaan nimillä Ansar al-Sunna tai ISIS-Mozambique, on saanut yhteyksiä ja tukea kansainväliseltä Isis-verkostolta. Tavoitteena on vallata alueita, perustaa islamilainen kalifaatti ja syrjäyttää Mosambikin valtionhallinto. Hyökkäykset kohdistuvat siviileihin – erityisesti kristittyihin, koululaisiin ja naisjohtajiin – ja niissä käytetään seksuaaliväkivaltaa ja sieppauksia sodankäynnin välineenä. Vuonna 2025 raportoitiin, että jopa 120 lasta on siepattu työ- ja seksuaalisiin tarkoituksiin.
Cabo Delgadon tragedian juuret eivät kuitenkaan ole pelkästään uskonnossa. Ne ulottuvat syvälle maahan – ja ulottuvat myös meihin. Alueelta on löydetty valtavat nestemäisen maakaasun varannot, jotka ovat houkutelleet kansainvälisiä energiayhtiöitä kuten TotalEnergiesin, ExxonMobilin ja Eni:n miljardihankkeineen. Nämä LNG-projektit tarjoavat toivoa taloudellisesta kehityksestä – mutta niistä on tullut myös väkivallan kohteita. Kapinalliset hyökkäävät infrastruktuuriin ja niihin liitettyihin kyliin, koska näkevät ne ulkovaltojen ja hallinnon hallinnan symboleina.
Samalla paikallinen väestö on jäänyt puristuksiin. Evakuoinnit, pelko ja epävarmuus ovat ajaneet ihmiset pakolaisleireihin, joissa ei ole riittävästi ruokaa, terveydenhuoltoa tai turvallisuutta. Kouluja ei ole, ja tulevaisuus on kirjaimellisesti poltettu maantasalle. Osa palaa kotikyliinsä vain löytääkseen jäljelle jääneet talonsa tuhottuina – tai miehitetyinä.
Ja maailma vaikenee.
Eurooppa haluaa turvallisia toimitusketjuja, halpaa kaasua ja vihreää siirtymää. Mutta mitä tapahtuu, kun eettinen tuotanto ei ulotu Cabo Delgadon rannoille? Miten vastuullinen voi olla energiapolitiikka, joka lepää yhteisöjen tuhon päällä? Onko ihmisoikeuksilla merkitystä vain silloin, kun ne eivät haittaa liiketoimintaa?
Mosambikin valtio ei ole ollut yksin. Rwandan ja eteläisen Afrikan valtioiden sotilasjoukot ovat pyrkineet vakauttamaan aluetta – mutta taisteluiden jatkuminen, uudet iskut ja kapinallisten sitkeys osoittavat, ettei kyse ole vain sotilaallisesta kriisistä. Tämä on yhteiskunnallinen, uskonnollinen ja taloudellinen kriisi, joka tarvitsee globaalia huomiota.
Mosambikin kansa ei kaipaa sääliä – vaan vastuuta. Kansainvälisten yritysten on toimittava läpinäkyvästi ja eettisesti. Humanitaarista apua on lisättävä, ja kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytykset on taattava. Ennen kaikkea on puhuttava – koska hiljaisuus ei ole puolueetonta, vaan osa välinpitämättömyyttä, joka mahdollistaa tämän helvetin jatkumisen.
Cabo Delgado ei ole vain etäinen paikka kartalla. Se on osa maailmantalouden verenkiertoa. Ja jokainen meistä on kytkeytynyt siihen – halusi tai ei.