Suomessa on menossa rasistinmetsästyskesä. Siihen on valjastettu koko hallitus ja taitaa siellä olla nimettynä oma ministerikin päätoimiseksi. Luulisi viimeisenkin kohteen selviävän, mutta ei.
Ei se mitään, minulla on siihen nopea ja halpa apu. Itse kukin menee peilin eteen ja siellä se rasisti on. Ei ole yhtään kansalaista, työmiestä tai ministeriä, joka ei olisi tehnyt nykymääritelmän mukaista virhettä rasismissa. Teoissa, puheissa, eleissä, ajatuksissa ja kirjoituksissa löytyy, kun katselemme ajassa taakse.
Moniko meistä panee television kiinni, kun sieltä tulee huumoriohjelmaa, joka perustuu kepposiin toisenlaisiin ihmisiin? Mitä ajatuksia päässä risteilee, kun tapaamme ihonväriltään vähänkin poikkeavan, eri uskontoa edustavan, toisenlaista poliittista ajattelua edustavan, tatuoidun, nenärenkaisen miehen tai pukeutuminen eroaa omastamme?
Kun asiasta on nyt puhuttu arvovaltaiselta taholla, rupesin kertaamaan omia kokemuksia aikojen takaa, kuten viisaammatkin tekevät. 1960-luvulla tuli liikuttua ruotsinkielisellä alueella, Kokkola, Pietarsaari ja siitä etelään. Siellä oli silloin paljon ihmisiä, jotka puhuivat vain ruotsia tai kieltäytyivät puhumasta suomea.
Pakko sanoa, että asenne oli vähintäänkin nyreä meitä suomenpuhujia kohtaan. Jäipä joskus kyläkaupassa ostaminen kesken vaikka kerran tarjosin taskuun jääneitä Ruotsin kruunuja maksuksi. Ahvenanmaalla oli sama tunnelma, mutta vaihdoin kielen englanniksi niin palvelu parani.
Ei näistä kokemuksista kannattanut vetää hernettä nenään. Panin asian vastapuolen tyhmyyden piikkiin. Toisaalta asia oli ymmärrettävää, koska alueella kukoisti nurkkapatrionismi. Harva oli käynyt oman pitäjän ulkopuolella. Toista se on Haaparannalla, siellä on aivan sama mitä kieltä puhuu ja millä taidolla. Kaikki hyväksytään ilman sarvia ja hampaita, mutta siellä asuukin oikeita ruotsalaisia ja suomalaisia.
Nyt sitten odottelen anteeksipyyntöä ja pientä rahallista korvausta ilmenneistä henkisistä kärsimyksistä.