Olen tehnyt laillista työtä 13-vuotiaasta saakka. Tulen työnarkomaanien suvusta, selviytyjien ja pärjäävien linjasta. Perheessäni on tehty töitä intohimosta alaa kohtaan, ja samaan olen minäkin oppinut. Työn tekeminen on ollut minulle aina tärkeää. Äitini on teroittanut pienestä saakka, että koskaan ei saa olla kenestäkään taloudellisesti riippuvainen. Omat rahat on tienattava, että omaa elämäänsä voi elää juuri kuten haluaa. Työ tuo taloudellista vapautta, ja taloudellinen vapaus turvaa.
Olen myös vannoutunut suorittaja. Terapian, itsetutkiskelun ja pidemmälle kypsyneen etuaivolohkon jälkeen hieman vetisempi versio nuoremmasta itsestäni, mutta silti pohjimmiltani suorittaja. Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa työtön eri kausitöiden välissä. Muutin pariksi kuukaudeksi äidin nurkkiin, matkustelin kevään ja valmistauduin kesään. Ensin oli rentouttavaa lomailla. Sitten lomailu muuttui tylsäksi.
Kevät muistutti minua karanteenista ja koronavuosista. Kävin tuolloin ammattilukion viimeistä vuotta. Ylisuoritin töitä ja koulua, olin aivan poikki. En usko, että olisin nyt, miltei viisi vuotta myöhemmin, yhtä hyvinvoiva ja vakaa ellei karanteeni olisi pakottanut minua pysähtymään. Tutustuin itseeni kriittisessä iässä, aloin kirjoittamaan Vasaan ja nautin yksinkertaisista rutiineista.
Paloin ensimmäisen kerran loppuun seuraavana syksynä. Koko vuoden kirjoitin toinen toistaan hauskempia ja aidompia kolumneja. Nautin kirjoittamisesta, mutta pikkuhiljaa kadotin “tytön, joka kirjoittaa” ja minusta tuli vain “kirjoittaja”. Kirjoittamisesta tuli osa identiteettiäni, koska nyt minulle maksettiin siitä. Palkkio oli ikään kuin hyväksynnän leima; nyt olen varteenotettava.
Tänä vuonna olen tienannut vähemmän rahaa kuin kertaakaan valmistumisen jälkeen. Olen matkustellut suurimman osan vuodesta, ja kaupallisen kirjoittamisen sijaan palannut päiväkirjani pariin. Haastavinta on ollut töihin palatessa hyväksyä, miten työkeskeinen edelleen olen. Rennompi vuosi ei ole muuttanut suhdettani työhön vaan tuonut esille eri puolia itsestäni. Päivätyö vie minut edelleen mukanaan ja elämä pyörii työn ympärillä. Nykyään kuitenkin ymmärrän myös, mitä olen ilman työtä.
Kirjoittaja kiittää lukijoita, joita hänen tekstinsä ovat vuosien saatossa koskettaneet tai kiinnostaneet. Ei pyydä anteeksi jos ei ole.