Tämän olen aina tiennyt itsestäni: olen syntynyt musikaalisesti lahjattomaan sukuun. Olemme sävelkuuroa, rytmitajutonta, laulu- ja soittotaidotonta sakkia, jolle nuotit näyttäytyvät kryptisenä pistekirjoituksena ja julkinen laulaminen portaalina pohjattoman häpeän suohon.
Niinpä en ole koskaan nähnyt yhdenkään lähiomaiseni laulavan tai soittavan mitään. Myönnän, että olen itsekin vaalinut sukuperimääni hartaudella.
Uudessa Superihmiset-sarjassa toimittaja Sean Ricks lähtee selvittämään, millaisia rajoittavia tarinoita hän on rakentanut itsestään ja miten niitä voisi uudelleen kirjoittaa.
Yksi tarina liittyy laulamiseen. Ricks on aina elänyt siinä uskossa, ettei hän osaa laulaa, eikä hänen kuuluisi laulaa. Tarina muistuttaa identtisesti omaani.
Kävin hiljattain kotipuolessa, ja selailin vanhoja valokuvia. Yhdessä lapsuuskuvassa seison ryhdikkäänä ja enkelimäisenä seurakunnan kuorossa eturivissä keskellä. Sisäinen narratiivini sai kaksi kolausta: en olekaan aina pelännyt omaa ääntäni – enkä olekaan aina ollut takarivin tyttö.
Laulaminen kuorossa on sekä varhaisin että viimeisin musiikilliseen harrastamiseen liittyvä muistoni, jota kannattelee ilo. Mitä sitten tapahtui?
Jos antautuisin laiskalle ajattelulle, tyytyisin tuttuun ja turvalliseen sepitteeseen: kaikki alkoi ala-asteen julkisesta laulukokeesta. Siihen loppui tämän linnun laulu. Siitä alkoi vieraantuminen omasta äänestä.
Selitys on ontuva, mutta myös vastuusta vapauttava: kukapa ei olisi joskus kieltäytynyt laulamisesta – tai yhtä hyvin vaikka hiihtämisestä, yleisurheilusta, maalaamisesta tai kirjoittamisesta ala-astetraumaansa vedoten? Mikä helpotus, kun ei tarvitse nähdä vaivaa sisäisen superihmisen vapauttamiseksi! Vaikka ehkä kannattaisi?
Vuonna 2015 sovitin ensikertaa avainta laulamiseni lukkoon. Asuin tuolloin Kiinassa, jossa opetin englantia kiinalaislapsille. Erään työpäivän jälkeen lähdimme porukalla karaokebaariin. Olin opetellut kiinaksi lauseen: ”Minä en laula.” Mutta niitä sanoja ei huuliltani kuultu.
Länsimaiseen karaokekulttuuriin tottuneena yllätyin, kun meitä odottikin oma huone, jossa saimme hoilata keskenämme kuin kotona konsanaan. Kyseessä oli aasialainen menestyskonsepti KTV (Karaoke Television). Mikä oudointa: laulamisestani ei tehty edes pilkkaa.
Miksi ihmisen ylipäätään pitäisi kehittyä ja uudistua? Miksei voisi tyytyä tuttuun tarinaan?
Yhden vastauksen tarjoaa luonto: koko evoluutio perustuu elollisten olentojen pyrkimykseen kohti kasvua ja valoa. Miksi ihminen olisi poikkeus? Miksi kukaan haluaisi olla oman tarinansa vanki, jos voi olla tarinan sankari?
Minulle sankaruus on alkanut viime vuosina tarkoittaa oman äänen löytämistä. Perimätietona suvussamme kulkenut epämusikaalisuuden saaga on suurin hidasteeni tällä tiellä. Olen edelleen se, joka ei suin surminkaan laula.
Kirjoittaja on toimittaja.