Tehokkuus – yhden ylpeys, toisen ahdistus. Yhteiskunnan vaalima mantra, jonka ansiosta kasvamme ja kehitymme. Läheistä sukua taloudelle ja työpaikoille; pyhällä kolminaisuudella on monopoli, jota et voi haastaa leimautumatta työtä vieroksuvaksi kattoonsylkijäksi.
On siis oltava tehokas.
Harmillisesti sillä on kääntöpuolensa, kuormitus. Kyllä, juuri se kuorma, joka meillä kaikilla on kannettavana, ja jota täytyy jaksaa kantaa itse ja yksin. Se pitää jaksaa kantaa yli sen mystisen maaliviivan, jonka olemassaolosta ei ole todisteita. Jonkinlainen täyttymys sen tuolla puolen ilmeisesti odottaa.
Ihan oikeasti: ei tarvitse aina olla niin tehokas. Joskus kannattaa vain röhnöttää sohvalla ja kaivella napaa tai kävellä joen rantaan ja istua kivelle, sillä aivosi tarvitsevat lepoa. Alituinen ponnistelu ja informaatiotulvassa huopaaminen kuormittavat tärkeintä elintämme liikaa, kertoo aivotutkija Minna Huotilainen (Iltalehti 28.2.2023)
Huotilaisen mielestä nykyihmisellä on aivan liian vähän hetkiä, jolloin hän ei tee mitään, mikä vaatii erityistä keskittymistä. Kun asiaa pysähtyy miettimään, saa itsensä kiinni turhasta aivojen kuormittamisesta: kirjoitat sähköpostia kesken palaverin, selaat puhelinta odotushuoneessa, kuuntelet podcastia lenkillä, selaat puhelinta ja kuuntelet podcastia juuri ennen nukkumaanmenoa.
Kivaa ja kiinnostavaa digisisältöä on aina tarjolla tyhjiin hetkiin. Koska haluamme olla tehokkaita, päätämme käyttää hyödyksi pienimmänkin tylsän tovin hankkimalla tietoa. Puhelin nousee lantiolta kuin länkkäreiden pyssysankarilla. Sinänsä fiksua, mutta ammumme itseämme jalkaan, sillä aivot eivät ole kone. Ne tarvitsevat lepoa, tilaa ja happea. Siksi olisikin hyödyllistä kehdata antautua tylsyydelle. Olla täysin tehoton ja hyödytön inhimillinen möykky.
Kokeilin möykkyyntymistä kevätlomani ensimmäisenä päivänä. Keli oli kuin morsian ja nenän edessä välineitä jos jonkinlaiseen harrastamiseen lumella. Maisemakin postikortista tuttu, mutta olin päättänyt tyytyä vain katseluun.
Aluksi tunsin pakottavaa suoritustarvetta. Olinhan heittämässä täydellisen kevätpäivän hukkaan. Mutta onko läsnäolo omien korvien välissä menetettyä aikaa? Kun auringonsäteet eivät enää yltäneet mökin kuistille, koitti tilinteon hetki.
Viivan alle jäi selkeämpiä ajatuksia kuin aikoihin. Kuupassa tuntui olevan muutama kuutio lisää tilaa. Voin vain kuvitella, kuinka hienoa päivää muut viettivät tunturissa. Mutta se ei ollut minulta pois.