Kesän maihinnousu käynnisti sarjan suurimittaisia sotilasoperaatioita. Hyökkääjän tarkoituksena ei ollut siviilien teurastaminen, mutta lukuisille piiritysoperaatioille oli tunnusomaista välinpitämättömyys mahdollisista siviiliuhreista. Meno oli veristä.
Myös aineelliset tuhot olivat valtavia. Hyökkääjän omat asiakirjat todistavat, että kyseessä oli eräänlainen ryöstöretki. Sotaa rahoitettiin ryöväämällä valloitettujen alueiden asukkaita. Paikalliset näkivät nälkää ja kärsivät kulkutaudeista.
Kesä oli vuoden 1630 kesä, ja maihinnousun teki Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin johtama armeija.
Ruotsin ylevänä tavoitteena oli osallistua protestanttien ja katolisten väliseen uskonsotaan. Myöhemmin aika nimettiin 30-vuotiseksi sodaksi ja tunnustettiin se, että pohjimmiltaan kyse ei ollut uskonnosta.
Ruotsi halusi laajentaa valtakuntaansa ja Ruotsi hyökkäsi.
Olli Bäckström kirjoittaa teoksessaan Lumikuningas, Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota (2020), miten kuninkaan maine varhaismodernin sodankäynnin uudistajana on ansaittu. Kuningas ”lisäsi jalkaväen, ratsuväen ja kenttätykistön yhteistyötä, jolloin sodankäynnistä tuli aiempaa liikkuvampaa, tulivoimaisempaa ja sanalla sanoen murhaavampaa”.
Valtion uudistaja vai murhaaja? Pyyteetön uskonsoturi vai uusien verotulojen hamuaja?
Bäckströmin mukaan Kustaa II Aadolfista on perinteisessä historiankirjoituksessa piirretty kuva Ruotsin valtakunnan hallinnollisena uudistajana ja Saksan protestanttisten säätyjen hyväntekijänä.
1600-luvun alussa kruunu sitoi valtakunnan eri kolkkia tiukemmin osaksi vallan ydintä.
Perämeren pohjoiselle rannikolle nelisensataa vuotta sitten perustetut kaupungit – yhtenä näistä Tornio – palvelivat kaikki samaa tarkoitusta: valtion vaurastuttamista sodankäynnin tarpeisiin.
Historia on aikalaislähteistä koottu käsitys menneisyyden tapahtumista.
Kun katsoo tarpeeksi kauas historiaan, tapahtunut todellisuus muuttuu tarinaksi, tarina saduksi. Ja satu ei tapahdukaan enää tässä maailmassa.
Pidän historiasta juuri siksi, että menneiden aikojen utuisuus jättää tilaa mielikuvitukselle.
Muutama vuosi sitten 400 vuotta täyttänyt Tornion kaupunki valjasti Kustaa II Aadolfin nimen ja naamataulun näyttävästi juhlavuoden tuotteisiinsa. Oli mukeja, t-paitoja, kangaskasseja.
Itsekin olen kaksi vuotta kuluttanut puhki t-paitaa, jossa Kustaa II Aadolfin nimi kehystää Tornion kaupungin merkkiä.
Ehkä aika todella on muuttanut vuosisatoja sitten tuhoa kylväneen kuninkaan pelkäksi hahmoksi, jota nykyaika käyttää nykyajan tarpeisiin.
Kuninkaan naama ja nimi ovat vain merkkejä, joilla tuetaan 2020-luvun torniolaista identiteettiä: olipa kerran suuri ja mahtava kuningas, joka perusti kauas kauas pohjolan perukoille uuden kaupungin.
Lähelle tullut eurooppalainen sota on tuonut mieleen toisiakin ajatuksia.
Missä vaiheessa meidän aikamme väkivaltaiset uudistajat muuttuvat pelkiksi uudistajiksi ja t-paitaprinttien aihioiksi?