Puuntuotanto on ollut keskeisin metsien käytön muoto sitten teollisen vallankumouksen, mikä on vaikuttanut ajatteluumme metsien käytöstä.
Lainsäädännöllinen pohja nykymuotoiselle metsätaloudelle luotiin jo 1800-luvun lopulla ensimmäisen metsälain myötä. Lain ensisijainen tavoite oli metsien häviämisen ehkäisy – ”Metsää älköön hävitettäkö”. Tälle perustalle rakennettiin suomalainen metsätalous, jonka tärkeimpänä tehtävänä oli teollisuudelle välttämättömän puun saannin turvaaminen.
Lähes vuosisadan kestäneen intensiivisen tutkimus- ja kehitystyön ansiosta alkoikin näyttää siltä, että tämä tavoite oli saavutettu, jolloin oli aikaa ja mahdollisuuksia tarkastella metsiä myös ihmisen elinympäristönä ja virkistäytymispaikkana. Metsien monikäyttö alkoi saamaan sisältöä ja se hyväksyttiin viralliseen metsätermistöön.
Monikäyttöajattelun alkuaikoina monikäytöksi tulkittiin puuntuotannon ohessa tapahtuva metsän käyttö. Vieläkin metsänhoitosuosituksissa voidaan todeta, että metsänomistajan on hyvä tunnistaa myös muut metsän hyödyt kuin puunmyyntitulot.
Toki suomalaiset metsät ovat aina olleet monikäyttöisiä. Talousmetsissä on marjastettu, sienestetty, metsästetty ja retkeilty riippumatta siitä, miten monikäyttö on milloinkin määritelty.
Metsien monikäyttö käsitteenä ja toimintana kehittyy. Enää monikäyttöä ei välttämättä ajatella puuntuotannon oheistoimintana, vaan lähtökohtana on käyttää metsää useampaan kuin yhteen tarkoitukseen. Metsänhoidon tavoitteena on tällöin samaan aikaan tuottaa useanlaisia tuotteita ja palveluja.
Ja tuotteiden ja palvelujen tarve ei missään nimessä ole vähenemässä. Metsien pitäisi tuottaa muun muassa monimuotoisuutta, hiilensidontaa, virkistystä, luonnontuotteita, riistaa, elämyspalveluja, ekologista kompensaatiota – ja puuta.
Vaatimusten lisääntyminen ja monikäytön käsitteen avartuminen tuo mukanaan luonnollisesti ongelmia. Miten sovittaa yhteen käyttömuotoja, jotka voivat olla ristiriitaisia, ja vieläpä niin, että päätöksentekijän riesana on peri-inhimillinen tavoitteiden ja mieltymysten epävarmuus?
Peri-inhimillinen ratkaisu monimutkaisten ja monitahoisten kokonaisuuksien äärellä on osaoptimointi, jossa pyritään maksimoimaan yhden kokonaisuuden osan tuottamaa hyötyä kokonaisedun kustannuksella. Metsätaloudessa osaoptimoijan roolin saa usein puuntuotantoon keskittyminen. Tämä on jossain määrin kohtuutonta.
Puuntuotantoonkin optimoitu metsä tuottaa lukuisan määrän luontohyötyjä, vaikka niihin ei suunnitteluvaiheessa olisikaan kiinnitetty erityistä huomiota. Samalla tavoin vaikkapa hiilensidontaan, monimuotoisuuden säilyttämiseen, luonnontuotteiden tuotantoon tai elämyspalveluihin optimoitu metsä on monikäyttöinen, jos kohta jokin tietty käyttömuoto tai tavoite voi näyttäytyäkin päällimmäisenä.
Kestävän kehityksen perusajatuksena on korvata optimointi kestävyyden eri osa-alueiden (ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys) välisellä tasapainolla. Metsien monikäyttö palvelee näiden eri osa-alueiden tavoitteita.
Aitoon monikäyttöön ja siihen olennaisesti liittyvään käyttömuotojen yhteensovittamiseen on kuitenkin vaikea päästä, jos ajatellaan, että monikäyttö saavutetaan jonkin tietyn käyttömuodon kautta tai jos monikäyttö alennetaan jonkin tietyn käyttömuodon oheistoiminnaksi.
Lapin metsiin kohdistunee eniten erilaisia käyttöpaineita maassamme, joten metsien monikäyttö lienee tärkeämpää täällä kuin missään muualla. Käyttömuotojen yhteensovittaminen ja sovittelu on kehittynyt – usein pakon sanelemana – mutta paljon on vielä tehtävää.
Erittäin tärkeänä tavoitteena on nostaa monikäyttö sille kuuluvaan asemaan. Metsät ovat aina monikäyttöisiä, käytön painotukset riippuvat tavoitteista ja mieltymyksistä, joiden taustalla on aina tärkeiksi koettuja intressejä. Näiden intressien ymmärtäminen, tasavertainen kohtelu ja kunnioitus on aidon monikäytön edellytyksenä.