Äsken vietettiin talvisodan syttymisen 85-vuotispäivää. Kansallista olemassaoloa uhannut tragedia ja sankarillinen selviytymistarina ansaitsisi nykyistä näkyvämmät muistamistavat. Talvisodan merkitys Suomelle, Euroopalla ja ehkä maailmanhistoriallekin oli arvaamattoman suuri. Se muutti kansakuntamme ja maailmansodan suuntaa.
Vietimme 2018 traumaattisen sisällissodan muistovuotta. Nuorelle kansakunnalle uusi sota 1939 oli hirveä katastrofi, mutta samalla mahdollisuus kansalliselle eheytymiselle. Tämä myös tapahtui ja syntyi talvisodan henki.
105 päivää kestänyt Daavidin ja Goljatin kamppailu päättyi monen aikalaisen mielestä tappiolliseen häpeärauhaan. Historia ja aikaperspektiivi ovat osoittaneet, että se oli torjuntavoitto ja myös kansan selviytymisen kannalta voitto. Suomen selviytymistarina kesti vielä kaksi tulevaakin sotaa, joista selvittiin yhteisen tahdon ja ihmeen kautta.
Talvisodasta selvisimme käytännössä yksin. Jatkosodassa Saksan rinnalla olimme joutua perikatoon ja Lapin sodassa olimme voittajien puolella. Viimeisen sodan päättymispäivä onkin aiheesta kansallinen veteraanipäivä.
Venäjän raaka ja petollinen hyökkäys Ukrainaan on osoittanut talvisodan merkityksen ja ajankohtaisuuden kansallisena ja kansainvälisenä esimerkkinä itsepuolustuksen ja kansallisen itsemääräämisoikeuden oikeutuksesta.
Talvisota ansaitsisi vihdoin omat merkkipäivänsä. Alkamispäivä (30.11.) voisi olla kansallisen yhtenäisyyden päivä ja päättymispäivä (13.3.) talvisodan torjuntavoiton päivä. Alunperin ajattelin jälkimmäistä voitonpäivänä, mutta kyseinen termi on vakiintunut idässä ja lännessä toisen maailmansodan päättymisen merkkipäiväksi. Kyseiset muistopäivät olisivat luonnollisesti kansallisia liputuspäiviä.