Herään Kanadan Yellowknifessa vahvaan savun hajuun ja nousen nopeasti sängystä ylös aukaisemaan verhot. Ikkunasta ulos katsoessani taivas on kuin sumuisena päivänä. Sää ei kuitenkaan ole kosteudesta utuinen, vaan sakea tuulen tuomasta metsäpalosavusta. Hengittäminen tuntuu raskaalta, kurkkua kirvelee. Kaksi päivää tuntuu kuin savu seuraisi nuotiolla.
Kuluneen kesän aikana olemme saaneet lukea uutisia nopeasti leviävistä maastopaloista, joita paahtava kuumuus ja kuivuus ovat pahentaneet. Rajut metsäpalot eivät ole riehuneet vain Kanadassa, vaan myös Etelä-Euroopassa ja viimeisimpänä myös Havaijin Mauilla, missä tulipalot julistettiin suurkatastrofiksi. Heinäkuun lopussa tulipaloista huolimatta medioissa haastateltiin Kreikan saarille suuntaavia suomalaisturisteja, jotka olivat hyvillä mielin lähdössä aurinkolomalle palavalle saarelle.
Ilmastokriisin aikakauden turismin absurdius ei lopu umpiliekeissä oleville saarille matkustamiseen. Myös Kalifornian Death Valleyssa, eli Kuolemanlaaksossa ovat turistit kokoontuneet odottamaan maailman lämpöennätyksen rikkoutumista kamerat kädessään. Meemien maailmassa lämpömittareiden kanssa poseeraamista on verrattu dinosauruksiin, jotka poseeraavat jättiläisasteroidin kanssa.
Paahtava kuumuus ei siis estä matkailijoita perumasta lomiaan. Asiantuntijoiden mukaan trendi tulee kuitenkin muuttumaan, kun matkailijat alkavatkin etsimään viileitä kohteita lomamatkoilleen. Näin siis kerran lomakohteita houkuttelevan kuumilla keskilämpötiloilla mainostaneet matkatoimistot tulevat vielä päivittämään kataloginsa kauppaamaan kohteita, joissa lämpötilat ovat vielä toistaiseksi inhimilliset.
Toivo ei kuitenkaan ole vielä täysin menetetty. Koronan pysäyttämä maailma oli toiveikas esimerkki, miten nopeasti teollisuuden päästöjä saataisiin leikattua, jos tahtotilaa vain olisi. Totuus kuitenkin on se, ettei nykyinen kulutus ja matkailu voi jatkua samalla tavalla. Jää siis nähtäväksi, mikä lopulta toimii riittävän lähelle osuvana suurkatastrofina, ennen kuin maapallon tilan äärimmäinen vakavuus lopulta ymmärretään. Sään ääri-ilmiöt, napajäiden sulaminen ja kuudes sukupuuttoaalto eivät ole vielä riittäneet.
Näitä asioita minä mietin kesäkuussa, kun lennän kohti Kanadaa ja katson matkan aikana lukuisia ilmakehään kohoavia savupylväitä. Näin minäkin matkaan toiselle puolelle maapalloa kesäkouluun pohtimaan muiden opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa ilmastonmuutoksen ja vihreän siirtymän tulevaisuudenkuvia.
Ironia on todellinen.