Viime aikoina on käyty kovasti keskustelua kunnanpäättäjien vaalien jälkeen tehdyistä teknisistä vaaliliitoista. Monilla ensi päätelmä on ollut, että äänestäjien näkökulma on täysin ohitettu.
Ei se ole mitään tavatonta. Valtakunnan politiikassakin hallitusohjelma tehdään vasta vaalien jälkeen. Ei äänestäjällä ole asioiden hoitamisen suhteen mitään sanomista.
Puolueet eivät sitoudu vaalikampanjassa juuri mihinkään. Ne liittoutuvat miten sattuu, sillä jos meinaa saada hallituksen aikaiseksi, yhteistyötä ja jonkunlaista yhteisymmärrystä täytyy löytyä. Me äänestäjät olemme siinä mopen osalla.
Ruotsissa, jossa käydään listavaalit, äänestäjien oikeusturva on parempi. Etukäteen on tiedossa se, mitkä puolueet ovat hallituksessa, jos voittaja on oikeisto tai vasemmisto. Meillä voi olla mikä kokoonpano tahansa.
Eduskunnan hallituksen tekoa voi aivan hyvin sanoa tekniseksi vaaliliitoksi. Tehdäänhän se vaalien jälkeen, eikä sitä enää äänestäjiltä kysytä. Enemmistö pitää saada, ideologiasta ei niin väliä.
Kun puolueet tai ryhmät solmivat kuntavaalien jälkeen liittouman, siitä käytetään yleisesti termiä tekninen vaaliliitto. Kyseessä on pelkkä termi, sillä laissa teknistä vaaliliittoa ei mainita eikä myöskään kielletä. Laki tuntee vain ennen vaaleja solmittavat vaaliliitot, joista säädetään vaalilaissa.
”Teknisiä vaaliliittoja solmitaan kunnissa vaihtelevasti”, Kuntaliiton tutkimuspäällikkö Marianne Pekola-Sjöblom sanoo (LK 6.6.). ”Joissakin kunnissa teknisistä vaaliliitoista on tullut lähes maan tapa, mutta niitä solmitaan myös satunnaisesti vaalituloksen perusteella”.
Hyvänä esimerkkinä on Ranua, missä valtuuston päätöksenteossa ei paikoilla ollut merkitystä, vaan yhteistyökyvyllä. Useasti kateus ja kaunat vaikeuttavat hyvää lopputulosta, eikä kuntalaisten halua kuuntele kukaan.
Tottahan se on, että äänestäjät, joiden ääni ei näy lopputuloksessa, ovat pettyneitä. Maailma ei vaan ole aina reilu.