Olen aina olettanut, etten missään nimessä voisi elää kommuunissa: yhteistaloudessa, jossa useat ihmiset jakavat asuintilat ja kustannukset.
Vaikka minulla on tapana avautua sosiaalisessa mediassa (ja tällä kolumnipalstalla) hyvinkin intiimeistä asioista, asumisen suhteen olen tottunut arvostamaan yksityisyyttä. Ihmisellä pitää olla oma tila, jossa hän saa rauhassa haista pahalle.
Olen ehkä ollut väärässä.
Vietin kesäkuussa 12 päivää muiden nurkissa. Ensin minä ja puolisoni matkustimme Tampereelle parhaan ystäväni ja hänen miehensä luokse. Heillä on tilava kerrostaloasunto, jossa on vierashuone.
Elelimme rinnatusten kuusi päivää, ja huomasimme kaikki jotakin yllättävää: se oli todella mukavaa. Oli kotoisaa tulla illalla tupaan, jossa muut katsoivat jalkapalloa. Tai pötkötellä sohvalla lukemassa kirjaa, kun toiset tekivät etätöitä pirtinpöydän ääressä.
Yhden noista kuudesta illasta vietin yksin. Etukäteen ajattelin, että oma rauha tuntuisi nautinnolliselta, mutta jo parin tunnin latautumisen jälkeen aloin vilkuilla kelloa. Kaipasin laumaani.
Olin vilpittömän hämmentynyt reaktiostani. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että yhteenkuuluvuuden tunne voisi olla tärkeämpää kuin oma tila.
Miksi ajatus kommuuniasumisesta on monelle lähtökohtaisesti vastenmielinen? Otin asian puheeksi jäälattepöydässä tyttöporukalla ja sain suunnilleen sellaiset vastaukset kuin oletin.
Ensinnäkin: kodin tulee olla paikka, jossa ei tarvitse stressata yhtään mistään tai olla vieraskorea. Asuintilan jakaminen useiden ihmisten kanssa, joista jokaisella on erilaiset tavat ja temperamentit, vaatisi todennäköisesti paljon sovittelua ja joustamista. Kuka sellaista jaksaa?
Toiseksi: no, intiimielämä. Ajatus seksin harrastamisesta toisten kuullen (saati sitten toisten harrastaman seksin kuunteleminen) vaivaannuttaa. Ihan kaikkea ei haluta jakaa.
Kompromissina voisi olla lähiasuminen. Saimme kokeilla kesäkuussa sitäkin. Tampereelta nimittäin siirryimme Ylitorniolle vanhempieni luokse, missä asustelimme kuusi päivää asuntovaunussa. Vanhempani yöpyivät pienessä talossaan, ja veljeni kuusihenkinen perhe majoittui pihapiirin muihin rakennuksiin. Lähiasumisjärjestelyssä yksityisyyttä oli enemmän, mutta yhteisöllisyyttä ihan yhtä paljon.
Puolisoni on jo pitkään puhunut haaveestaan rakentaa kahden sisaruksensa kanssa yhteinen rivitalo. Alan lämmetä ajatukselle.