Uusi Rovaniemi kertoi viime viikolla (UR 28.10.), miten Valajaskosken voimalaitoksen rakentaminen muutti Rovaniemen maisemaa. Muistan tosiaan tuon vedennousun kotirannassamme 60 vuotta sitten lokakuussa kuin eilisen päivän. Jotain historiallista oli tapahtumassa. Se oli mykistävää. Sitä seurattiin kuin keväistä jäiden lähtöä.
Kun vedenpinta oli tavoitetussa korkeudessa, tulivat kohta reippaat pakkaset. Joki oli meidän rannan kohdalla Paavalniemessä peilityyni, virtaamaa ei ollut nähtävästi lainkaan. Entinen virtaava joki oli muuttunut järveksi.
Parin päivän kuluttua joki oli jysähtänyt kauttaaltaan umpijäähän muodostaen muutaman sentin jääpeitteen koko joen leveydeltä.
Joen jäätymistä olimme odottaneet joka vuosi hartaasti, koska se lyhensi koulumatkaa Lyseolle neljä kilometriä. Siispä jään kestävyyttä kokeilemaan.
Otin rannalta parikiloisen kiven, suuntana vastaranta nykyisen Isoaavantien kohdalla. Heitin kiveä aina muutaman metrin eteenpäin odottaen, josko se läpäisisi jään. Näin ei tapahtunut. Jää oli sitkeä. Jatkoin matkaa.
Kiven heittäminen jäähän synnytti voimakkaita ujelluksia, mikä teki etenemisen jännittäväksi. Sitä lisäsi naapuritalon naisten huudot, kun he kurkku suorana vaativat minua palaamaan takaisin. Omat vanhemmat eivät olleet kotona.
Heitä kivi ja etene -tekniikalla olin kuitenkin pian vastarannalla murkkuikäisenä voittajana. Eihän se tietenkään ollut millään tavalla järkevää. Huutajat huokaisivat helpotuksesta.
Lapsuuden Kemijoki nousee vielä uniinkin
Nämä lapsuuden muistot nousevat uniini yhä vielä. Milloin ylitän jokea veneellä jäidenlähdön aikaan tai milloin pöllejä ja tukkeja soljuu joen täydeltä soutamista vaikeuttaen. Joskus taas hernerokkasumussa oikeaa suuntaa etsien tai myrskyssä edeten kun länsituuli painaa vaahtopääaaltoja venettä vasten.
Veneessä saattoi joskus olla keskituhdolla kolmekin polkupyörää päällekkäin, joilla sitten jatkettiin matkaa Ulakadun päästä kouluun.
Kemijoki ja Valajaskoski muistoineen ovat minun mielenmaisemaani. Voisi sanoa että meille kaikille sisaruksille Kemijoki on ollut ja on yksinkertaisesti vain ”Joki”. Se ei aina ole päästänyt meitä helpolla.
Ennen joen jäätymistä nopeutettiin sahaamalla teli
Ennen Valajaskosken vedennousua joen jäätymistä odotettiin siis kuin kuuta nousevaa.
Joen jäätymistä pyrittiin 50-luvulla jouduttamaan. Nimittäin jäätyneitten rantojen keskellä joki virtasi sulana. Paksun jään reunasta sahattiin yksinkertaisesti jääteli ”sillaksi” virran poikki.
Muistan tuon jäätelin sahaamisen hyvin. Jään paksuus sulan reunalla oli parikymmentä senttiä. Siitä kylän miehet sahasivat justeerilla ylävirran suuntaan ehkä 20 metrin leveydeltä ja reilun sadan metrin pituudelta jäätelin.
Sahauksen jälkeen alkoi telin kampeaminen pitkillä riu’uilla ylävirran puolelta. Alavirran puolella teli kiinnitettiin köysillä paaluun.
Lopulta joen virta lähti viemään teliä kohti vastarantaa. Suurin jännitys syntyi, meneekö teli läpi ja koko iso työ hukkaan, oliko etäisyys laskettu oikein. Hilkulla se oli mutta ei mennyt läpi. Aplodit olivat paikallaan.
Jäätelin sahaamisen paikka oli nykyisen jäätien alapuolella, Mäkelän talon eli Jurtin rannasta Laakson talon rantaan Niemeläntien päässä.
Valajaskoskesta kuului kuohunta vielä 1950-luvulla
Valajaskosken rakentaminen näkyi meidän kotirannassa vuosina 1958–59. Varsinainen koski sijaitsi noin neljä kilometriä voimalaitoksen yläpuolella.
Kosken kuohut alkoivat koskenniskasta, nykyisen Niskanperän laavun paikkeilta, vaimeten suurin piirtein Pahtajan Kelokappelin kohdalle.
Muistan nuo kosken voimakkaat kuohumisen äänet 50-luvulla oikein hyvin. Kävimme lapsuudessa Pahtajan törmällä usein marjastamassa, jopa Illissä asti, josta ennen voimalaitosta avautuu idän suuntaan ”Illin allas” jatkuen Povari- ja Mäntyojien pohjukkaan saakka.
Illinvuopajan pohjukan pohjoispuolella sijaitsevalla laavulla olemme usein käyneet hiihtämässä. Olemme kutsuneet sitä Lanko-Pekan laavuksi, kun hän usein istui siellä ihmisiä jututtamassa.
Kuorma-autot rahtasivat maata koskityömaalta
Valajaskosken rakentamisen alettua Kemijoki-yhtiö aloitti joen rantojen pengertämisen. Kuorma-autot ajoivat jatkuvana ketjuna kosken louhintamaata myös meidän rantaan. Varsinainen koski louhittiin varsin syvältä kokonaan pois.
Pääsimme kuorma-autojen kyydissä kylän poikien kanssa hakemaan uutta kuormaa louhittua maata Valjaskoskelta. Samalla keräsimme sieltä räjäytyksessä käytettäviä erivärisiä tapsilankoja ja punoimme niistä avaimenperiä, joita sitten kauppasimme taskurahan toivossa.
Kosken louhintatyömaalla oli jännittävää nähdä valtavia Julle-merkkisiä maansiirtoautoja, jotka kuljettivat louhittua maa-ainesta ylös rannalle. Siihen muodostui suuri, tunturia muistuttava kumpu, jota alettiin kutsua ”Julletunturiksi”. Kävimme siellä joskus hiihtämässä ja laskettelemassa.
Näitä omakohtaisia muistoja kirjoitti Paaniemen törmällä