Suomalainen pyhäinpäivä on saanut rinnalleen oranssin muovisen ja kirkuvan tulokkaan – Halloweenin. Kauppojen mainoskylttejä väistellessäni olen pohtinut, mitä seuraavaksi.
Valitettavasti Halloween ei jää kauppoihin. Perjantaisena aamuna tervehdin Kemin Sauvosaaren koulun pihalla aamun pimeydessä kolmea zombia ja kreivi Draculaa mustissa kaavuissaan. Kohti koulua kävelee lisääntyvä kuolleiden joukko reput selissään.
Iltapäivällä kuulen kotosalla 7-vuotiaalta, miltä päivän leikki – pakohuone on vaikuttanut. Tänään tämän 7- 12-vuotiaiden lapsiyhteisön yhteinen leikki on ollut vihjeitä väkivallasta – murha ja verta, ruumis.
Toiminta on lasten suunnittelemaa ja aikuisten kanssa yhdessä toteutettu. On piiloteltu verhon takana, tarrauduttu kauhusta huutaen luokkakaveriin ja pelastauduttu opettajan avulla turvaan.
Pohdin, mikä on tämän yhteisen leikin jälkeen yhteisön jäsenten mielentila? Mitä ajattelee ja tuntee opettaja? Entä pimeässä verijälkien perässä pako-ovea etsien harhailleet lapset? Pohdin lapsia – omaani ja muiden.
Toivon, että me aikuiset pysähtyisimme näiden maailman kotkotusten äärelle edes hetkeksi miettimään vaikka sitä, miltä asiat näyttävät? Kaikkialla pyörii aikuisten ihmisten petkutukset, vehkeily, veri, murhat ja salaliitot. Tätä kaikkea tarinointia ja kuvastoa seuraavaa tulevat sukupolvet tutti suussa.
Millaisen viestin me haluamme päätöksillä ja toimillamme lapsille välittää? Minä vaan kysyn.