Kun aloin odottaa ensimmäistä lastani, kävin ikäiseni naisen kanssa mieleen painuneen keskustelun. Parisuhteemme olivat kulkeneet jotakuinkin yhtäaikaisia polkuja ja ikätoveriani mietitytti, mistä voi tietää, milloin on oikea aika raskautua ja tulla äidiksi.
Koitin rohkaista, että ei sitä kukaan etukäteen täysin voi tietää. Aina löytyy epävarmuustekijöitä, jos niitä liikaa alkaa kaivelemaan. On vain uskallettava hypätä itselle ennen tuntemattomaan.
Syntyvyys Suomessa on historiallisen alhaista ja muutaman vuosikymmenen kuluttua serkkuja kohdannee jo sukupuutto. Kuinka me yhdessä voimme tukea ja rohkaista ihmistä, joka ei uskalla yrittää perustaa perhettä tai kasvattaa lapsilukua?
Useamman lapsen äitinä annan neuvon, jonka olen itsekin kuullut ja johon olen mitään tietämättömänä tarrautunut ensimmäistä lasta odottaessani: "Lapsi tuo leivän". Koska niin se vain yleensä on.
Elämä asettuu uusiin uomiin, oma arvomaailma ja asioiden tärkeysjärjestys mukautuu sitä mukaan, kun tarve vaatii ja yhtäkkiä huomaa, että elämä kantaa! Jos arki uuvuttaa, Suomessa on hyvä järjestelmä, kun vain avaa suunsa. Sitäkään ei kannata pelätä. Pääosin lapsiperhearki on mukavasti eteenpäin soljuvaa. Vaikka joskus väsyttää, niin moninkertaiset on ilot.
Tänä päivänä iso ongelma on siinä, että aikaisemman korkeasti koulutetun sijaan myös matalasti koulutettu perheellistyy heikommin (A-studio 24.4.). Onko niin, että vanhemmuuden pelätään katkaisevan mahdollisen urakehityksen?
Miten poliittisella päätöksenteolla voitaisiin asiaan vaikuttaa? Yksi keino tähän voisi olla muutos opiskelupaikan saamiseen. Matalasti koulutetun perheellistyneen tulee olla varma, että lapsi ei ole urakehityksen este. Tähän vahvan signaalin voisi yhteiskunta antaa sillä, että tarjoaa varman jatkokoulutuspaikan perheellistyneelle, matalasti koulutetulle äidille ja isälle.
Kirjoittaja on keskustalainen kuntapäättäjä ja viiden lapsen äiti.