Miltä haisee ahman raatelema poro?
Vastaus on yhden oven takana. Sen, jonka Finnmarkin alueen suurpetovastaava Magne Asheim kiskaisee pian auki Kirkkoniemessä, konttorinsa takapihalla.
Seisomme kivenheiton päässä Jäämerestä. Rannalle on ripoteltu matalia rakennuksia ja röykkiöittäin ravunpyytäjien rysiä. Ja kymmeniä erikokoisia ja -värisiä kontteja, kuten satamien liepeillä aina.
Yksi varastoista kuuluu Statens Naturoppsynille (SNO), Norjan valtion luontovirastolle.
Siinä Magne Asheim ja hänen kollegansa Jørn Monsen tutkivat poronraatoja. Tai sitä, mitä niistä on jäljellä sen jälkeen, kun eläin on kuukahtanut tunturiin ja jäänyt haaskansyöjien revittäväksi.
Ainoana maana Norja pyrkii dokumentoimaan kaikki raadot, jotka poronomistajat löytävät maastosta ja epäilevät pedon tappamaksi.
Asheimin ja Monsenin vastuulla on selvittää kuolinsyy. Ahma? Ilves tai maakotka? Vai sittenkin nälkä tai tauti?
Salapoliisityön vastaus on poronomistajille rahanarvoinen: sen perusteella valtio maksaa korvauksia petojen aiheuttamista vahingoista.
– Melkein aina selviää, kuoliko poro pedon hampaisiin vai muuten, Asheim sanoo satojen raatojen kokemuksella ja kaivaa taskustaan avainnippua.
Iänikuinen ahmatti
Lapissa ammuttiin helmi- ja maaliskuussa ahmoja luvallisesti ensi kertaa sitten vuoden 1982.
Päätös kahdeksan ahman tappamisesta poikkeusluvin oli maa- ja metsätalousministeriön reaktio ennätyksellisiin petovahinkokorvauksiin.
Samalla valtiovalta vastasi porotalouden vaatimuksiin: Paliskuntain yhdistys olisi halunnut hengiltä 25 ahmaa.
Viileillä väleillä on pitkä historia. Ahma on saanut iät ja ajat kantaa taakkaa pedoista pahimpana.
Se on maineestaan velkaa jo varhaiselle ruotsalaiselle historioitsijalle Olaus Magnukselle (1490–1557), joka kirjoitti siitä lennokkaan kuvauksen pari vuotta ennen kuolemaansa ilmestyneeseen Pohjoisten kansojen historiaan .
Magnuksen mukaan ahma syö tilaisuuden tullen ylenmäärin – niin että ”sen ruumis paisuu rumpumaiseksi”.
Löydettyään ahtaan paikan puiden välissä se puristautuu siihen, jolloin se pian rajusti tyhjenee. Näin hoikennuttuaan se palaa haaskalle ja täyttää taas vatsansa äärimmilleen, puristautuu jälleen samaan rakoon kuin aikaisemmin, palaa uudelleen haaskalle ja niin edelleen, kunnes tämä on kokonaan syöty.
Sen jälkeen ahma onkin – Olaus Magnuksen mukaan – valmis etsimään lisää syötävää.
Hän kirjoitti ylös myös uskomuksen, jonka mukaan ahmannahkaturkkiin pukeutuva voi syödä miten paljon hyvänsä. Mutta sitä, joka nukkuu ahmannahkavällyjen alla, vaivaa hirvittävä nälkä .
Suursyömäri kantaa mainetta myös nimessään – ei vain suomenkielisessä. Saksaksi ahma on vielfrass, ”paljon ruokaa”.
Ohjaaja Katja Gauriloff kertoo viime vuonna ilmestyneessä dokumenttielokuvassaan Kuun metsän Kaisa isoisoäidistään Kaisa Gauriloffista . Niin valoisa ja nauravainen kuin satuja kertova vanha kolttanainen onkin, ahmasta puhuttaessa häneltäkin pääsee ruma sana.
Magne Asheim on kuullut ahmasta lukemattomia tarinoita.
Osalle niistä, kuten puheille huvikseen tappavasta pedosta, hän hymyilee vienosti.
– En usko sellaiseen. Ei mikään eläin tapa huvikseen, vaan elääkseen.
Hän sanoo, että perusluonteeltaan ahma on raadonsyöjä, joka kerää varastoja.
– Niin paljon kuin ehtii ja löytää, hän kuvailee.
– Ahma liikkuu paljon ja kaivaa vainullaan raatoja paksunkin lumen alta. Ehkä sitä siksi pidetään ahneena.
Tai sitten sen vuoksi, että tilaisuuden tullen ahma on myös rivakka tappaja.
Norjalais-ruotsalaisessa tutkimuksessa seurattiin taannoin ahmoja, jotka kantoivat kaulassaan paikanninta. Yksi ahma tappoi talvella keskimäärin kaksi poroa kuukaudessa. Sulan maan aikana, vasojen ollessa pieniä, määrä saattoi nousta 3–4 poroon kuukaudessa.
Tutkimuksen mukaan yksi ahma verottaisi näin 20–30 poroa vuodessa.
Suomessa asiaa ei ole selvitetty. Ehkä pitäisi.
Viime vuonna suomalaiset poronomistajat hakivat korvauksia yli 2800 porosta, jotka he ilmoittivat löytäneensä ahman tappamina.
Vain viidennes pedoille päätyneistä poroista löytyy. Se on tutkimuksiin pohjautuva arvio, jota Paliskuntain yhdistys käyttää usein.
Sillä laskukaavalla ahmat olisivat syöneet viime vuonna noin 14 000 poroa Suomessa.
Siis vähintään 115 poroa jokainen ahma, joka elää Suomen poronhoitoalueella. Luonnonvarakeskuksen viimeisimmän kanta-arvion mukaan niitä olisi 100–120.
Ehkäpä arvio ahmakannasta on oikeasti alakanttiin, kuten poronhoitajat ovat vuosien ajan arvelleet.
Vai olisivatko suomalaiset ahmat supertappajia? Sillä sanalla inarilaisen Sallivaaran poroisäntä Nils-Heikki Näkkäläjärvi luonnehti yksilöä, jonka paliskunta ampui poikkeusluvalla 19. helmikuuta Lemmenjoen kansallispuistossa. Ahmasta tuli ensimmäinen luvallisesti kaadettu Suomessa 35 vuoteen.
Magne Asheim naurahtaa. Hän ei halua vertailla, olisivatko Suomen ahmat ihan niin paljon häijympiä kuin Norjan tai Ruotsin.
Mitä tulee supertappajiin, sellaisiakin hän tietää, jopa tältä talvelta.
Tammi-helmikuussa SNO dokumentoi noin 50 ahman tappamaa poroa pieneltä alueelta, Varanginvuonon rantatuntureilta Nessebystä. Asheimin mukaan on todennäköistä, että ahmoja on ollut vain yksi tai kaksi.
Se ei ole vielä lähelläkään ennätystä. Asheim muistelee Ruotsin Sarekissa olleen taannoin ahma, jonka todistettiin tappaneen yhdessä yössä 60 poroa.
Mutta miten ahman kokoinen otus pystyy siihen? Miten kymmenkiloinen voi kellistää 70-kiloisen?
– Se on oikeasti aika vaikuttavaa, Asheim tuumii ja avaa varaston lukon.
Hampaanjälki kavaltaa
Seinät ovat valkeat, harmaalla lattialla veriroiskeita. Huonetta hallitsee teräskantinen pöytä. Sen päällä lepää veitsiä ja hiomakivi.
Mustista muoviastioista törröttää sarvia ja turpia. Yhdestä saavista tulijoita tuijottaa sinertävä, auki jäänyt silmä.
Seitsemästä tutkittavasta porosta on tuotu vain päät ja pätkä kaularankaa, ei muuta. Nekin on sulatettu aivan vasta. Ehkä haju on sen vuoksi siedettävä.
– Pää ja kaula riittävät yleensä kuolinsyyn selvittämiseksi, Asheim sanoo.
Kun norjalainen poromies löytää raadon, hän ottaa sen mukaansa ja kilauttaa ensimmäiseksi SNO:n valtakunnalliseen palvelunumeroon. Sitä voisi kutsua raatopuhelimeksi.
Siellä päivystäjä ottaa vastaan ja tallentaa tiedot. Kuka löysi, mistä ja milloin? Kenen poro? Millaisia jälkiä oli raadossa, entä lumessa? Kuviakin tarvitaan.
Sen jälkeen poromies nostaa jäänteet kelkkansa tarakalle toimittaakseen ne jollekin SNO:n konttoreista tai säilytyskontteihin, joita on eräiden porokylien liepeillä.
Sieltä raadot päätyvät syyniin. Paitsi Kirkkoniemestä, tarkastajia löytyy Finnmarkin alueelta myös Tanasta, Vesisaaresta, Karasjoelta, Lakselvista, Altasta ja Koutokeinosta.
Magne Asheim nostaa ensimmäisen pään teräspöydälle ja viiltää taljan auki.
Alta paljastuu veren punaama kaula, jossa on pieniä reikiä. Hän painelee niihin pystyyn kymmenkunta tulitikkua.
Verenpurkaumat kertovat Asheimille, että eläin on ollut elossa pedon iskiessä.
Ja ne reiät – ne ovat ahman hampaista.
Asheimin mukaan ahma iskee poron niskaan. Jos sarvet ovat pahasti tiellä, niin joskus eläimen takaosaan, mutta useimmiten niskaan – kovaa ja peruuttamattomasti.
– Ahmalla on erikoisen vahvat leuat ja niska. Lisäksi sen hampaat ovat terävät aivan taakse asti, kun taas ilveksellä on pitkät ja terävät kulmahampaat, hän kuvailee.
– Jos ahma pääsee kiinni poron niskaan, se on nopeasti reikiä täynnä, kuten tässä.
Usein pääsee – erityisesti upottavan lumen aikaan. Ahmalla on isot tassut, joilla se liikkuu lumen päällä vielä paljon kevyemmin kuin poro.
Ja kun upottavalle kelille sattuu vielä pyry, pieni eläin todistaa äkkiä maineensa hyvänä saalistajana.
– Jos porot makaavat lumimyrskyssä tai seisovat paikallaan, ahma voi onnistua hiipimään aivan lähelle. Silloin se on vahvoilla.
Kolme maata ja systeemiä
Jørn Monsen tarttuu sarveen, nostaa pöydälle toisen poronpään ja piirtää veitsellään siltä kaulan auki.
Tällä kertaa taljan alta ei paljastu verta, eikä hampaanjälkiä.
– Tätä ei tappanut peto, Asheim arvioi ja kirjaa poron tietokantaan tapauksena, josta ei makseta korvauksia.
Norjassa sortuu nälkään ja tauteihin tuhatmäärin poroja joka vuosi. Erityisesti talvisin, jolloin laidunten kantokyky loppuu auttamatta, sekä keväisin, kun talven heikentämää eloa aletaan kuljettaa alemmas laaksoihin, kesämaille.
Maastoon uupuneet eivät päädy SNO:n syyniin. Ainoastaan porot, joita on pieninkin syy epäillä pedon tappamaksi, ja niistäkin loppujen lopuksi vain pieni osa. Vuonojen, rotkojen ja tuntureiden Norja on hankalakulkuinen maa, jossa luonto kätkee kohtalot vielä helpommin kuin Suomessa.
– On sanonta, että kun ahma nostaa tassunsa, lumi peittää jäljen, Asheim kertoo.
– Emme kuvittelekaan, että kaikista raadoista löytyisi tutkittavaksi enempää kuin murto-osa.
Viime vuonna SNO tarkasti kaikkiaan 1165 poronraatoa.
Niistä useampi kuin joka kolmas hylättiin. Ne eivät olleet pedon tappamia vaadittavalla 50 prosentin todennäköisyydellä, jota SNO pitää rajana.
Dokumentoidut tapaukset ovat vain pieni siivu petovahingoista. Yli 90 prosenttia poronomistajille maksettavasta korvauksesta muodostuu laskutoimituksesta, jossa huomioidaan maasuurpetojen ja kotkien määrä sekä poronhoidon olosuhteet alueittain.
Tuoreimmalta poronhoitovuodelta vauras Norja maksoi petovahingoista poronomistajilleen euroiksi muutettuna kaikkiaan 6,3 miljoonaa.
Se on kutakuinkin saman verran kuin Suomi hyvittää pelkästään ahman tappamiksi kirjatuista poroista. Kaikkiaan petovahingoista on tulossa Suomen veronmaksajille jo 10 miljoonan euron lasku.
Näin siitä huolimatta, että Norjassa on ainakin satakunta ahmaa enemmän kuin Suomessa.
Eniten niitä on Ruotsissa – jopa tuplasti sen verran kuin meillä. Silti Ruotsikin selvisi viime vuonna kaikista petovahingoistaan lähes puolet halvemmalla – noin 5,5 miljoonalla eurolla.
Luvut eivät ole sellaisenaan aivan vertailukelpoisia, koska kolmessa maassa on käytössä kolme erilaista järjestelmää.
Ruotsi korvaa vahinkoja petojen määrän mukaan, Suomi raatojen – lukuun ottamatta maakotkaa, josta paliskunnille maksetaan korvausta sen perusteella, miten niiden alueelta dokumentoidaan asuttuja pesiä ja onnistuneita pesintöjä. Norja käyttää laskurissaan molempia, sekä petoja että raatoja.
Lisäksi naapurimaat panevat miljoonia rahaa petokantojen seurantaan. Siksi ei ole mikään ihme, jos Suomen osalta luvut ahmasta ja sen uhreista eivät tunnu aivan kohtaavan.
Ruotsin malli ei Suomen
Mutta mikä järjestelmä on paras?
Jos Magne Asheimilta kysytään, ehdottomasti Ruotsin.
– Uskon, että heidän arvionsa petojen syömistä poroista on luotettavampi kuin ne, joilla maksetaan korvauksia Norjassa ja Suomessa.
Hänestä korvausten pitäisi perustua luotettavaan, tutkittuun tietoon porojen ja petojen määrästä alueittain – ei kiistanalaisiin arvioihin eikä tarkastuksiin, joihin ei päädy kuin pieni osa raadoista.
– Minusta on mielekkäämpää käyttää rahaa tutkimukseen pedoista ja niiden käyttäytymisestä kuin raatojen etsimiseen ja kuolinsyyn selvittämiseen.
Ruotsin saamelaiskäräjien suurpetovastaava Stefan Forsmark on samaa mieltä – yhdellä varauksella.
– Ruotsin lapinkylille maksetu korvaussumma pedoista ja syntyneistä poikasista on jäänyt jälkeen, eikä kata todellisia vahinkoja, Forsmark sanoo.
– Sitä pitäisi päivittää nopeasti.
Jos asia hoidettaisiin kuntoon, Ruotsin poronhoitajilla ei olisi suuremmin valittamista, Forsmark arvelee.
Suurpetoasioista Norrbottenin lääninhallituksessa vastaava Alexander Winiger sanoo, että järjestelmä reagoi myös tapauksiin, joissa ahma tappaa erityisen paljon poroja lyhyessä ajassa.
– Silloin lapinkylät voivat hakea lisäkorvauksia. Se on tärkeää, koska välillä ahma tappaa paljon.
Sen enempää Winiger kuin Forsmark ei usko, että kovin moni haikailee Ruotsissa enää 1900-luvulle, jolloin poronhoitajat keräsivät raatoja saadakseen korvauksia.
– Kaikkia on mahdoton löytää. Siksi sellainen järjestelmä on hankala, Forsmark sanoo.
Suomessa Paliskuntain yhdistys kannattaa tiukasti nykymallia, siis korvauksia löydettyjen raatojen perusteella.
Tosin toiminnanjohtaja Anne Ollila on tehnyt myönnytyksen toteamalla, että elinkeinon harjoittajat voisivat luopua korvauksista, jos saisivat tappaa vapaasti petoja.
Luontojärjestöille jokainen ammuttu ahma on ollut liikaa. Ne ovat vaatineet siirtymistä petojen määrään ja onnistuneisiin pesintöihin perustuviin korvauksiin.
Uudistusmielisiä rohkaisee maakotka, josta alettiin maksaa reviiripohjaista korvausta vuonna 1998.
Kotkakanta on noussut samaa tahtia kuin vaino on vähentynyt, ja vanhasta vasavarkaasta on tullut poronhoitajalle niin paljon kaveri, että uudesta pesästä kannattaa kilauttaa Metsähallitukseen.
Suurpetojen kohdalla maa- ja metsätalousministeriöllä ei ole mitään aikeita muuttaa järjestelmää.
– Siihen ei ole edellytyksiä, ylitarkastaja Jussi Laanikari vastaa.
Hän viittaa perusteisiin, jotka ministeri toi esiin äskettäin: juuri nyt Suomella ei ole varaa kartoittaa esimerkiksi ahmakantaansa niin kuin uusi systeemi vaatisi. Kimmo Tiilikaisen mukaan ongelmallista olisi sekin, miten korvaukset kohdennettaisiin poronomistajien kesken oikein.
Luontojärjestöt arvostelivat ankarasti Tiilikaista siitä, että tämä salli ahmojen poikkeuslupapyynnin ja vieläpä helmi-maaliskuussa, jolloin naarailla saattoi olla jo pennut.
Jäämeren rannallakin kohotellaan hieman kulmakarvoja Suomen ahmajahdin ajankohdalle.
– Oikeastiko? Salliiko Euroopan unioni sellaisen?, Magne Asheim kysyy.
Norjassa pyydetään ahmoja joka talvi moninkertainen määrä, mutta ennen helmikuun 15. päivää.
Sen jälkeen ahman voi ampua vain poikkeuksellisen suuressa petovahingossa ja vain valtion metsästäjä. Hänenkin on käytettävä nukutusasetta, jotta vältyttäisiin siltä, että saaliiksi päätyy pesivä naaras.
Jos niin onnettomasti käy, edessä on tupatarkastus ahman pesään.
Mikäli yksikin pentu onnistuu piiloutumaan metsästäjältä, ottelu päättyy Norjassa ahmaperheen voittoon. Metsästäjä lähtee pois, emo saa virota ja palata hoitamaan poikasiaan.
