Elän arkea, jossa pienet asiat satuttavat kerta toisensa jälkeen. Olen ei-binäärinen, en nainen enkä mies. Silti elän maailmassa, jossa kaikki on rakennettu kaksijakoisesti.
Jos lähden kotoani, kohtaan päivittäin asioita, jotka muistuttavat minua siitä, etten ole totta suurelle osalle kanssaihmisistäni. Lomakkeissa pitää valita "mies" tai "nainen".
Minut sukupuolitetaan arjen tilanteissa aina väärin oletetun binäärisen sukupuoleni mukaan. Julkisissa tiloissa joudun valitsemaan vessan, joka ei tunnu turvalliselta, ja englantia puhuessa pronominini unohdetaan tai minulle avaudutaan siitä, miten vaikeaa they/them -pronominien käytön opettelu on.
Luulen, että muutokset tässä asiassa tapahtuisivat nopeammin, jos jokainen saisi päivän ajan kokea sen, mitä kehossani ja mielessäni tapahtuu, kun kuljen itsenäni läpi yhteisen maailmamme. Teen työni, harrastan, kuulun erilaisiin yhteisöihin, käyn kaupassa – elän arkeani. Ja minuun sattuu, usein.
Tunnen väärinsukupuolittamisen ja binääriset tilat fyysisenä kipuna ja säikähdyksenä. Useimmiten rintakehässäni. Eräs kanssa-ei-binäärinen vertasi keskustellessa tapahtuvaa väärinsukupuolittamista yllättävään kasvoille lyömiseen. Samaistun, reaktio on suunnilleen sama paitsi, että sen jälkeen meidän oletetaan jatkavan tilannetta ja keskustelua normaalisti. Voin kertoa, ettei se aina onnistu.
Kaikesta kivusta huolimatta sukupuoli-identiteettini löytäminen on yksi tärkeimmistä ja kauneimmista asioista elämässäni. Olen viimein linjassa itseni kanssa – en enää seiso itseni vieressä.
Uskon, että osaamme ja uskallamme rakentaa turvallisempaa arkea meille sukupuoleltamme moninaisillekin. Käytetään oikeita nimiä ja pronomineja. Kysytään, ei oleteta. Lisätään sukupuolineutraaleja vessoja ja mahdollisuus tunnistautua omalla identiteetillään kouluissa, työpaikoilla ja virastoissa.
Tähän on ratkaisuna myös kolmannen juridisen sukupuolimerkinnän säätäminen Suomeen, kuten esimerkiksi Saksassa, Australiassa ja Kanadassa on jo tehty.
Mikä sinua motivoi opettelemaan uusia asioita? Voisiko kanssaihmisten terveys ja hyvinvointi olla niin arvokasta? Toivon, että kirjoitukseni antaa äänen myös muille, jotka kokevat samaa, mutta eivät jaksa sanoittaa kokemustaan.