Maisema ei voisi olla aavemaisempi.
Törröttäviä savupiippuja ja hiiltyneitä raunioita niin kauas kuin silmä kantaa.
Talottomiksi palaneita katuja, joita tuhkakasat reunustavat.
Siellä täällä pystyssä jokunen liekkien nuolema kiviseinä, ja niissä ikkuna-aukot, jotka tuijottavat mustina tyhjyyteen.
Siinä se on, Rovaniemi lokakuussa 1944, saksalaisten lähdettyä. Silmiemme alla mutta lasin takana, Lapin maakuntamuseon näyttelysalissa.
– Ei jäänyt monta mökkiä, Leevi Moilanen, 91, sanoo tutkiessaan pienoismalleja, jotka esittävät Rovaniemen kauppalaa ennen ja jälkeen tuhon.
Hän siristää silmiään nähdäkseen tarkemmin vanhan radan taakse, Koskikadun ja Vartiokadun risteykseen.
Sieltä erottuu liki korttelin verran puutaloja, melkein parikymmentä. Hyvässä ryhdissä, lähes vahingoittumattomina – aivan kuin ne eivät olisi sotaa koskaan nähneetkään.
Miksi? Mikä pelasti ne hävitykseltä, kun ympäriltä meni melkein kaikki?
Leevi Moilanen osoittaa pientä hirsitaloa, joka seisoo Vartiokadulla säilyneen talorykelmän keskellä. Se oli hänen kotinsa.
Harmaan parran keskelle leviää arvoituksellinen hymy. Hän tietää vastauksen.
Pappa tuhon todistajana
Lokakuussa 1944 rovaniemeläiset olivat lähteneet Rovaniemeltä.
Syyskuun alussa Suomi oli solminut Neuvostoliiton kanssa aselevon. Sen ehtoihin oli kuulunut saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomen maaperältä.
Aikaa siihen oli annettu perin vähän, vajaat kaksi viikkoa. Saksalaisia taas oli paljon, pohjoisessa Suomessa yli 200 000.
Mahdoton asetelma oli ajanut vanhat aseveljet sotaan keskenään.
Lappia oli valmisteltu sen näyttämöksi määräämällä läänin asukkaat pikavauhtia Ruotsiin ja Pohjanmaalle. Viimeinen evakkojuna oli lähtenyt Rovaniemeltä 23. syyskuuta kello 19.30.
Lokakuulle tultaessa kauppalassa oli ollut enää joukko evakuointia hoitaneita, lähinnä viranomaisia, virkamiehiä ja -naisia sekä työvelvollisia.
Useimmat heistä olivat päätyneet saksalaisten panttivangeiksi. Osa oli ehtinyt piiloutua Rovaniemen metsiin, kuten Kemi Oy:n metsäpäällikkö Jarl Sundquist lähimpine miehineen.
Rovaniemen poltto alkoi toden teolla 10. lokakuuta.
Ennen Lapin sotaa kauppalassa oli ollut noin 8000 rovaniemeläistä ja 6000 saksalaista. Nyt siellä olivat enää saksalaiset.
Rovaniemi oli tyhjennetty suomalaisista viimeistään silloin, kun panttivangitkin oli tuupattu lääninhallituksen kivilinnan kätköistä junaan ja kohti Jaatilaa.
Tai niin luultiin.
Yhtäkkiä kauppalaa tuhoavien sotilaiden jaloissa pyöri lyhyenläntä, lempeäkatseinen pappa, jonka osaksi tuli todistaa hävitystä aivan liekkimeren reunalta – lähes ainoana suomalaisena.
Hän oli Johan (Janne) Moilanen, Leevi Moilasen isä.
Työn äärestä sotahistoriaan
Moilanen oli syntynyt oululaisen merikapteenin pojaksi vuonna 1879, opiskellut synnyinkaupungissaan konemestariksi ja löytänyt vaimokseen paltamolaisen Amanda Korhosen, merikapteenin taloudenhoitajan.
Perhe oli asettunut aluksi Kemiin. Sieltä isäntä oli ehtinyt seilata lukuisissa höyrylaivoissa, ennen kuin oli pestautunut 1916 töihin Rovaniemelle.
Itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosina Ounasjoen törmällä kirkui rinnan kaksi sahaa, Pitkäniemen ja Vikmanin. Moilanen palveli vuoron perään koneenhoitajana molempia.
Toimeentulo tuntui sen verran turvatulta, että vuonna 1923 Moilaset olivat ostaneet hirsimökin Vartiokadun varrelta, nykyisen Koskikadun kulmasta. Siitä oli tullut samana vuonna syntyneen Leevi Moilasen lapsuudenkoti.
1930-luvun alkuvuosina kumpikin saha oli vaiennut. Pitkäniemen oli vienyt talouslama, Vikmanin tulipalo.
Vanha merikarhu oli palannut toviksi laivojen konehuoneeseen ja Pajarinrannan sahalle Kemiin, kunnes leipä oli löytynyt taas Rovaniemeltä.
Moilasesta oli tullut lastenkodin tuttu jo rakennustyömaalla. 1943 hän oli aloittanut sen talonmiehenä.
Sopivampaa lastenkoti tuskin olisi voinut löytää.
Moilanen tunsi koneet ja keskuslämmityksen metkut. Kaiken lisäksi hänet oli kuin luotu asukkaiden keskelle. Nämä oppivat heti puhuttelemaan Moilasen papaksi talonmiestään, joka ei ollut paljon puoltatoista metriä pitempi.
– Isä oli hyväntahtoinen ja lauhkea. Ei ärissyt juuri koskaan saati että olisi suuttunut, Leevi Moilanen kuvailee.
Moilanen puhui harkiten, mikä tiesi kotona joutumista alakynteen. ”Äiti Moilasen puhetulvaan naapurit eivät oikein ehtineet väliin, Jannesta puhumattakaan”, vastapäätä varttunut Erkki Saraste on kuvaillut Vartiokadun arkea muistelmissaan.
Onneksi lastenkodillakin oli asunto. Se oli mieleinen talonmiehelle, joka viihtyi virkapaikallaan.
Työnsä äärestä hänet tempaistiin myös sotahistoriaan.
Kyyti meni, talonmies jäi
Lokakuun alkupäivinä 1944 talonmies pakkaili lastenkodin vaatteita, kun kivitaloon astui joukko saksalaisia.
Moilanen selvitti tilanteensa kapteenille, joka puhui suomea. Muu perhe ja talonväki oli painunut evakkoon aikoja sitten, hän oli jäänyt vielä työmaalleen.
Saksalaiset nyökyttelivät. He kantoivat vanhalle miehelle ruokaa ja polttopuuta niin moneksi päiväksi, että tämä muisti sen vielä vuosien päästä: ”Olivat niin ystävällisiä.” Muutama ilta myöhemmin saksalaiskapteeni palasi kysymään, haluaisiko talonmies kuitenkin jo lähteä.
Kapteeni kertoi, että seuraavana aamuna auto lähtisi kauppalasta kohti Kemiä kyydissään yhteysupseeri Oiva Willamo. Siinä pääsisi Moilanenkin.
Talonmies suostui tarjoukseen, mutta pyysi vielä kapteenilta, että nämä säästäisivät rakennuksen.
– Tämä on orpolasten koti.
Talo oli tuttu saksalaisille, jotka olivat käyttäneet osaa siitä sairasosastonaan. Heti naapurissa seisoi vuoristoarmeijan vankila muuratuin sellein. Takamaastosta löytyi myös iso varikko, leipomo ja asuinparakkeja.
Kapteeni lupasi sen minkä saattoi.
– Säilyy, jos me jäämme tänne loppuun saakka. Muuten emme takaa mitään.
Seuraava aamu ei ehtinyt valjeta, kun auto toi vanhan talonmiehen Ounasvaaralta keskikauppalaan.
Mutta kyyti ja Willamo olivat jo menneet.
Moilasen pappa oli yksin. Hän käveli kotiinsa radan taakse, Vartiokadulle.
Oli 8. lokakuuta 1944. Kaksi päivää vielä ja Rovaniemi roihuaisi.
Ämpärin kanssa sammutustöissä
Keskuskansakoulua komeampaa ei kauppalasta hevin löytynyt.
Funkkista henkivä, osin pyöreänurkkainen kivitalo oli kohonnut vuonna 1939 radan taakse, Pohjolankadun varteen.
Oppilaita se ei ehtinyt nähdä kuin hetken, sotilaita senkin edestä. Talvisodassa sitä isännöivät suomalaiset, jatkosodassa siellä oli Saksan Lapin armeijan päämaja, jolle turvaa antoivat katolle nostetut tykit.
Kotimökkiinsä asettunut Moilanen pääsi ensi töikseen todistamaan, miten vastapäätä asuneen poliisi Erkki Sarasteen piharakennus paloi pommin sytyttämänä.
Moilanen roiski vettä Sarasteen taitekattoisen talon seinään, ettei tuli hyppäisi siihenkin. Kohta paikalle saapasteli kaksi saksalaisupseeria.
– Mitä te täällä teette? Teidänkö talo?
– Ei minun, vaan naapurin.
Upseerit viittoivat Moilasta mukaansa koululle. Palatessaan kotiin hän oli saanut saksalaisilta lupauksen, että Vartiokatu jätettäisiin rauhaan.
Saksalaisilla ei ollut lupa kajota sen enempää siviileihin kuin autioituneista taloista löytyneeseen tavaraan. Silti molempia tapahtui.
Pian Moilanen löysi naapuristaan kaksi saksalaista, jotka olivat ”kansallissosialisoimassa hillopurkkeja”, kuten hän myöhemmin tapausta nimitti.
Sotilaat ottivat epätoivotun vieraan kiinni, tarkastivat ja lähtivät kuljettamaan kohti Ylikylää, jonne komentopaikka oli siirretty. Siellä ratkeaisi, mitä tapahtuisi papparaiselle, josta ei näyttänyt tosin olevan harmia muille kuin varkaista yllätetyille.
Ylikylässä odotti tuttu saksalainen. Komendantti oli vieraillut usein lastenkodilla.
– Miten te olette tänne joutunut?, hän ihmetteli.
– Willamo jätti, teikäläiset vangitsivat, Moilanen vastasi.
Komendantti ruokki yllättävän vieraan, antoi kaksi saattajaa ja lupalapun siltä varalta, että joku yrittäisi ottaa hänet vielä kiinni.
Kauppalassa räjähteli ja leimusi. Vartiokadun kotimökkiin ei tohtinut enää mennä.
Moilasen pappa pujahti saksalaisten Kittiläntiellä asuttamaan parakkiin ja kävi taloksi.
Ammusjuna vei loputkin
14. lokakuuta Rovaniemellä oli helvetti irti.
Ratapihalla oli seissyt ammusjuna lastinaan 400 000 kiloa räjähteitä. Ilmeisesti kamina oli kaatunut yhdessä vaunuista ja sytyttänyt tulen, joka räjäytti koko junan.
Valtava pamaus ja paineaalto vavisuttivat Rovaniemeä. Hehkuvaa rautaa sinkoutui korttelien päähän. Saksalaisillakin oli paniikki.
Tuuli kuljetti tulta pitkin kauppalaa, josta oli tuhottu ilmeisesti vain merkittäviä rakennuksia. Nyt meni loputkin.
Moilasen pappa näki Kittiläntien suunnasta, miten savupilvi Rovaniemen yllä kävi aina vain sakeammaksi.
Suomea oppineet sotilaat kestitsivät vierastaan lihapurkeilla, leivällä ja sikareilla. Kiivaimpien jysäysten aikana he hätistivät hänet suojaan, joka oli kaivettu parakin naapuriin.
Yhtenä iltana räjähdysten jatkuva kumu vaikeni. Oli hiljaista.
Moilanen kömpi pommisuojasta takaisin parakkiin. Hän söi iltapalaksi lihapurkista, hörppäsi korvikekahvit ja meni nukkumaan.
Aamulla hän lähti tallustamaan kohti kauppalaa.
Vastaan käveli suomalaisia. Tulijoiden silmät suurenivat hämmästyksestä.
– Oottako ollut täällä koko ajan?
– Oon.
Rovaniemi oli taas suomalaisten. Valta oli vaihtunut lokakuun 16. ja 17. päivien välisenä yönä.
Koti ja lastenkoti säästyivät
Moilasen pappaa halutti kotiin.
Hän löysi jostain kärryn ja kokosi siihen mitä oli saksalaisilta saanut: leipää, lihapurkkeja, korviketta. Pomminkuoppia ja miinoja väistellen hän alkoi työnnellä lastiaan kohti kauppalaa.
Vastaan virtasi sotilaita. Kaikilla oli nälkä.
Kun Moilanen pääsi viimein Vartiokadulle, kärryissä oli jäljellä yksi lihapurkki.
Mutta kotimökki oli säästynyt, ja sen ympärillä monta muuta. Hän muisti, mitä saksalaiset olivat sanoneet: Vartiokatua ei tuhottaisi.
Seuraavana päivänä hän lähti jokirantaan katsomaan, miten oli toisen lupauksen laita.
Ounasvaaran rinteeltä näkyi valkoinen kivilinna. Lastenkotikin oli säästynyt.
Moilanen kiitti hiljaa saksalaisia tietämättä, että Rovaniemeä vallannut suomalainen partio oli osunut Ounasvaaran rinteellä lankoihin, jotka olivat johtaneet raskaasti panostettuun lastenkotiin. Siksi sytyttimet oli ehditty purkaa ennen räjähdystä.
Muutama päivä myöhemmin Moilasen pappa pyydettiin kotimökistään radiohaastatteluun.
Hänen kuopuksensa Leevi Moilanen ajoi saksalaisia takaa Tornionjokivarressa. Karungin pohjoispuolella päällikkö haetutti hänet pikaisesti puheilleen.
– Isäänne haastatellaan radioon. Hän on pelastanut kotinne ja Rovaniemen lastenkodin.
Leevi Moilanen kuunteli. Ääni kuulosti tutulta.
– Pappa se on, mutta mitä se tekee Rovaniemellä? Evakossa sen piti olla.
Mitä tapahtui lastenkodille ja talonmiehelle?
1945 kauppalan hallinto asettui Ounasvaaran lastenkotiin, joka oli suurin ehjänä säilynyt kivirakennus Rovaniemellä.
1946 lastensairaala sai syksyllä talosta 35 hoitopaikkaa.
1949 perustettiin kiinteistöyhtiö Lapin Lastenlinna, joka alkoi laajentaa lastenkotia sairaalaksi.
1950 talonmies Moilanen jäi eläkkeelle.
1951 Moilanen kuoli sydänkohtaukseen juuri valmistuneella Rantavitikan kansakoululla, jossa hän oli sanomalehti Rovaniemen muistokirjoituksen mukaan ”vapaaehtoisesti auttamassa ja antamassa neuvoja monipuolisten kojeiden ja koneiden hoidossa”.
1987 lastenosasto siirtyi uuteen Lapin keskussairaalaan, jonka hallintoon se oli liitetty jo 1966.
2014 rakennuksessa toimii muun muassa Rovaniemen steinerkoulu.