"Tärkeintä on se, kuka rahat saa", sanoi lääkäri minulle yli 20 vuotta sitten äitini asiaa kysellessäni.
Kun äiti oli 3-vuotias noin 1920, hän oli vahingossa ryypännyt sulaa lipeää, jota siihen aikaan käytettiin vaatteita pyykätessä. Hän oli erehtynyt luulemaan pullossa olevaa nestettä maidoksi ja seurauksena oli, että suu, nielu, kieli ja kurkkutorvi paloivat pahoin. Hän oli häilynyt elämän ja kuoleman välillä pitkään ja sairaalassa oli mennyt kuukausia.
Äiti selvisi, mutta jäljelle jäivät elinikäiset vammat. Mitä enemmän ikää tuli, sen vaativimmiksi hoidot tulivat. Kurkkutorvi oli palanut ja siellä oli kuroutumia, mikä tarkoitti, että jossain vaiheessa ruoka takertui kiinni johonkin kohtaan kurkkutorvessa. Ainoa hoito oli, että kurkkutorvea avattiin sairaalassa, ja toimenpide vaati aina nukutuksen.
Siihen aikaan toimenpide tehtiin Oulun yliopistollisessa sairaalassa, missä oli asiansa osaavat erikoislääkärit. Äiti matkusti kerran kuukaudessa Kemijärveltä Ouluun yleensä junalla.
Kun ikää tuli lisää ja näkökyky heikkeni (glaukooma), matkat tehtiin luottotaksilla. Äiti oli hyvissä ja luotettavissa käsissä niin matkalla kuin sairaalassakin, ja me kaukana asuvat lapset tunsimme hänen olevan turvassa.
Kun äiti oli noin 80-vuotias, tuli Lapin sairaanhoitopiiriltä päätös, että hänet hoidetaan jatkossa Lapin keskussairaalassa, vaikka siellä ei vielä silloin ollut asian mukaista hoitoa. Päätös aiheutti vanhemmilleni erittäin suurta huolta ja pelkoa, miten selvitä eteen päin.
Minusta tuntui, että äiti oli jätetty heitteille. Otin puhelun Kemijärven sairaalan lääkärille, joka oli hoitanut äitiä vuosikaudet. Kysyin mitä tämä tarkoittaa, ja miten tilanteeseen on päädytty. Vastaukseksi sain, että ”rouva hyvä, rahat eivät ole loppuneet, vaan nykyisin on tärkeää se, kuka rahat saa!"
Kun nyt on menossa taistelu Lapin hyvinvointialueen sairaaloista, lause tulee turhan usein mieleeni. Tärkeintähän näyttää olevan, että Lapin Keskussairaala Rovaniemellä saa edelleen rahat.