Joulun lähestyessä lähestyy myös keskustelu siitä, sopiiko lasten osallistua joulukirkkoon tai seimikuvaelmaan, ja keväisin keskustelua kirvoittaa Suvivirsi. Viime vuonna jopa Händelin Messias-oratorio peruttiin koululaisilta sen kristillisten viitteiden vuoksi.
Tulemmeko ajatelleiksi, miten syvästi kristinusko on vaikuttanut kulttuuriimme ja yhteiskuntaamme jo vuosisatojen ajan?
Seitsenpäiväinen viikko, sunnuntain palkanlisät ja arkipyhämme ovat kristillistä alkuperää, samoin ajanlaskumme. Almanakan nimistä monet juontuvat Raamatusta. Lukutaitomme ja koululaitoksemme perusta on kirkon opetustyössä: kinkerit opettivat kansaa lukemaan, ja ensimmäiset yliopistot syntyivät katedraali- ja luostarikoulujen pohjalta.
Ajatus ihmisarvosta ja heikoimmista huolehtimisesta nousee Raamatusta. Jeesus oli aikanaan radikaali antaessaan naiselle ihmisarvon. Oikeusjärjestelmämme pohjautuu kymmenen käskyn periaatteille. Monet unohtumattomat taiteen, musiikin, arkkitehtuurin ja kirjallisuuden teokset olisivat jääneet syntymättä ilman kristillistä inspiraatiota.
Kristinusko ei ole taantumuksellinen, vaan yhteiskuntaa rakentava ja eheyttävä voima. Sitä tulee edelleen opettaa oppiaineena kouluissa, sillä monen lapsen kosketus näihin juuriimme on ohut. Arvotyhjiötä ei ole – jos luovumme perustastamme, tyhjiö täyttyy: kirkkoja muutetaan moskeijoiksi ja hindulaisia harjoitteita tuodaan kouluihin.
Tarvitsemme arvojen kunnianpalautuksen. Kristinusko opettaa vastuullisuutta, rehellisyyttä, itsehillintää, kärsivällisyyttä ja lojaaliutta – arvoja, joille vahva yksilö ja yhteiskunta rakentuvat. Kun yhteys kristilliseen perustaamme katkeaa, koko yhteiskunnan hyvinvointi rapautuu.
Kristinuskon sanoma on täynnä toivoa: pimeydessä loistaa valo, katuva saa anteeksi, elämä ei pääty kuolemaan. Tästä lapsemme ansaitsevat kuulla – muuten jäljelle jäävät lopulta vain näköalattomuus ja toivottomuus.