Olin viikon Helsingissä. Sielläpäin rakennetaan kovasti, ja jouluvalojakin on. Ihmiset kävelevät nopeasti niin kuin aina. Koko ajan jostain kuuluu ääniä, kolinaa, hurinaa, sorinaa ja saksofonin soittoa.
Olin monissa palavereissa. Meritullintorilla, Päivälehden museolla, kahviloissa ja hotellissa. Meri keinui sulana ja jäänmurtajat nököttivät Katajanokalla orpoina kuin köyhän talon kanat.
Tein ilmastonmuutokseen liittyviä haastatteluita. Ihmiset olivat huolestuneita ja vähän uupuneitakin. Yksi sanoi, ettei jaksa puhetta toivosta. Ilmasto lämpenee, eivätkä päättäjät tee mitään. Toinen löysi iloa pienistä asioista: kompostin kääntämisestä, hyvästä ruoasta, musiikista.
Tapasin myös poliitikkoja. Jotkut olivat vähän kuin eksyneitä lapsia. Hallitus oli juuri kaatunut, eikä kukaan oikein selvästi tiennyt, miksi. Jotenkin se liittyi luottamukseen, valtaan ja ”yhteisten asioitten hoitamiseen”.
Joku oli nukahtanut väsymystään taksissa. Toinen oli iloinen, kun oli nähnyt lapsiaan muutaman viikon tauon jälkeen.
Menin Kilpisjärvelle, tai oikeastaan tunturiin. Tie on tähän aikaan vuodesta niin huonossa kunnossa kuin vain voi. Perunapeltoa, dyynejä, polannetta.
Vistointa on kuitenkin rekkaliikenne, joka ei ole osoittanut rauhoittumisen merkkejä. Girtegat tulevat vastaan kuin jumalan puhurit. Kohdattaessa on pakko hidastaa ja hakea ajolinjaa pientareen reunasta.
Olin poroaidalla. Erotusaika on raskasta. Kauppaporot pitää saada matkaan, päivänvaloa on vähän ja asioilla kiire. Välillä uupumus liihottaa aidan nokkaan ja tuijottelee hahmottomana kuin korppi yössä.
Täälläkin oli puhetta ilmastonmuutoksesta. Miten kaikki muuttuu, vai muuttuuko? Mitä jää jäljelle perinteisestä poronhoidosta, jos sellaista vielä on? Yksi sanoi, että on sentään oma tokka. Vapauden ja vastuun symboli.
Ajan kärry perässä kahdeksaakymppiä kotiin. Perhettä on kova ikävä. Seuraavaan matkaan on onneksi aikaa.
Arvelen, että pelaamme poikien kanssa jouluna vähän pelejä ja senkun olemme. Rouvalle täytyy jotenkin hyvittää sitä, että jouduin olemaan pois. Hieman hymyilyttää. On sentään lapsia, ruokaa, musiikkia, poroja ja monenlaista iloa. Ja joulukin.
Tämä on toistaiseksi viimeinen kolumnini Uudessa Rovaniemessä. Kaksi vuotta on mennyt kuin siivillä. Kiitokset lukijoille ja Suomen parhaan kaupunkilehden toimitukselle. Kyllä me taas kuulemme!