Kolumni

Ko­lum­ni: Hy­po­ma­nia teki mäm­mi­kou­ras­ta maa­la­rin – mutta osaanko enää maa­la­ta, jos ter­veh­dyn?

Sonja Huhtaniska on Uusi Rovaniemi-lehden kolumnisti, toimittaja, taiteilija ja mielenterveyskuntoutuja, joka asuu puoliksi Rovaniemellä ja Tampereella.
Sonja Huhtaniska on Uusi Rovaniemi-lehden kolumnisti, toimittaja, taiteilija ja mielenterveyskuntoutuja, joka asuu puoliksi Rovaniemellä ja Tampereella.
Kuva: Jussi Pohjavirta

Seison taidegalleriassa ja katselen seinillä riippuvia abstrakteja maalauksia. Ne ovat värikkäitä ja taidokkaita, nautin niiden katselemisesta.

Tuntuu käsittämättömältä, että ne ovat minun. Minä, joka vielä 2,5 vuotta sitten osasin hädin tuskin ujuttaa sormen omaan nokkareikääni, olen maalannut nämä teokset.

Aloin maalata sairastuttuani kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, enkä pysty enää lopettamaan. Minussa on himo ja kaipaus luovan prosessin imuun.

Toisinaan maalaaminen ei suju pitkiin aikoihin. Silloin hiplaan pensseleitä haikeana ja hermoilen, olenko menettämässä tämän merkillisen kyvyn kokonaan.

Kun maalaaminen sujuu erityisen hyvin, maalaukset lähes puhuvat: ”Lissää vihreää! Lissää punaista!” Usein olen epäuskoinen: ”Vihreää? Punaista? Ihan oikiasti?” Sitten tottelen.

Olen oppinut, ettei maalauksessa toteudu ihmisen tahto. Ihminen toteuttaa maalauksen tahtoa.

"Hypomaanisena olen erittäin aikaansaava ja autuaan onnellinen, mutta jälkeenpäin olo on kurja, sillä hypomania imee aivoista kaiken energian."

Maalaaminen on mystisintä mitä minulle on tapahtunut. Maalatessa irtoan tunteistani, mikä on äärimmäisen vapauttavaa. Mutta koska minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, minun on oltava maalaamisen kanssa jatkuvasti valppaana.

Niin sanottu flow-tila, jossa luova tekeminen on sujuvaa ja nautinnollista, on hyvin läheistä sukua hypomanialle. Hypomania on maniaa lievempi tila, jossa ihminen on järjissään, mutta ei aivan oma itsensä. Aivot käyvät ylikierroksilla. Minulla se heijastuu positiivisesti luovuuteen, joka suorastaan räjähtää.

Tavallisen flow-tilan ja hypomaanisen luomisvimman välillä on kuitenkin yksi selkeä ero, nimittäin seuraus – tavallisesta flow-tilasta ei tule krapulaa.

Hypomaanisena olen erittäin aikaansaava ja autuaan onnellinen, mutta jälkeenpäin olo on kurja, sillä hypomania imee aivoista kaiken energian. Valo sattuu päähän ja kirkkaat värit kuvottavat, olo on yhtä aikaa uupunut ja kiihtynyt. Maalaamista ei voi ajatellakaan.

Tähän saakka parhaat maalaamisjaksoni ovat olleet poikkeuksetta kytköksissä hypomaniaan. Kun aloitin mielialalääkityksen, joka pitää hypomanian aisoissa, menetin otteen maalaamisesta lähes puoleksi vuodeksi.

Lopulta lääkeannostani pienennettiin – ja kappas, maalaaminen palasi. Olen iloinen siitä, mutta nyt odotan jännityksellä mitä tapahtuu seuraavaksi. Kun luomisvimma sisälläni yltyy, seuraako siitä vääjäämättä hypomania ja uupumus?

Asia, jota olen pohtinut paljon: maalaanko minä teokseni itse, vai tekeekö sen sairauteni?