Syy, miksi jouduimme kansakouluaikana kiusaamisen kohteeksi, oli kunnan asuntola. Syntymäkylällämme ei ollut omaa koulua, minkä takia olimme pakotettuja asumaan asuntolassa.
Oma ikäluokkani ja kaksi nuorempaakin joutui käymään koko seitsemän lukuvuoden oppimäärän asuntolasta käsin.
Kahteen lähimpään kouluun oli kotoamme matkaa kymmenen kilometriä, eikä välillä ollut maantietä. Kävely ja talvella hiihtäminen olivat ainoat kulkumuodot, jos mieli käymään kotona. Joululomalle päästiin sentään aina hevoskyydillä.
Tällaisista lähtökohdista kaikki alkoi. Emme me metsäperän lapset olleet muita huonompia koulussa, taiteessa ja musiikissa jopa parempia. Silti joku keksi meistä pilkkalaulun, jota ainakaan minä en ole vieläkään saanut pois sisuksistani. Laulussa väitettiin, että me olimme rupisia, täisiä leivänkerjäläisiä.
Laulu osui ja upposi minuun niin syvälle, ettei 70 vuotta ole saanut tunnetta haihtumaan. Ei, vaikka muistini alkaa jo hatastaa.
Joku voi sanoa, että olen ranttu kun otin tyhjästä nokkiini. Jokainen kokee tavallaan itseensä kohdistuvan pilkan. Yksi ei välitä tuon taivaallista, kun toinen kärsii läpi elämän. Minuun kiusaaminen jätti arkuuden ja katkeruuden. Kierrän ilmaisruuan jakelun. En halveksu sitä, vaan tunnen vieläkin olevani kerjäläinen.
Minulla ei ollut koskaan opettajien, eikä vanhempien kanssa ongelmia. Koululta sain viimeisenä keväänä jopa hymytyttöpatsaan, vaikka asuntolanhoitaja olisi mielellään toimittanut minut kasvatuslaitokseen.