Kir­ja­py­säk­ki: Veitsen hei­lah­dus dek­ka­rin yti­mes­sä

Tapani Blomsterin Kemi-trilogian avausosa Rakkauden hinta on sisällöltään varsin mainio dekkari mutta kieliasultaan luvattoman viimeistelemätön. Fiktiivinen romaani kertoo elokuussa 2022 Simossa tapahtuneesta puukotuksesta ja sen tutkinnasta. Kirjailija huijaa lukijaa hyvin, eikä syyllistä oikein voi arvata. Lopussa murhaaja tietysti selviää, mutta yllättäen toinenkin henkilö tapetaan, ja tämä rikos jää omituiseksi mysteeriksi. Jatko-osa näyttäisi ilmestyvän jo loppuvuodesta, joten ehkä toinen murha on pohjustusta sille.

Rakkauden hinta -romaanin tapahtumat sijoittuvat Perämeren pohjukan seutuville, enimmäkseen Kemiin ja Simoon. Dekkari alkaa vetävästi: –Tapoitsie vaimosi? Koskela kysyi. Minua kuitenkin kylmäsi. Tuli heti tunne, että joku yrittää kirjoittaa Peräpohjolan murretta, vaikkei sitä hallitse. Onni on, että Blomster käyttää murretta varsin säästeliäästi eikä varsinaisia virheitä ole paljoa. Silti kaltaistani murrefanaatikkoa häiritsee, että korostetusti Kemijärveltä kotoisin oleva poliisi käyttää vanhakantaista Kemin murretta ja ylitorniolainen taas puhuu välillä omituisen meänkielisesti (kööräsi ‘ajoi’), välillä kemiläisittäin (täsä ‘tässä’, kattua ‘katsoa’).

Kirjan keskeisin henkilö on rikosylikonstaapeli Ville Koskela. Hän on kokenut poliisi, joka ei turhia hötkyile ja tietää, miten paikallisia ihmisiä kannattaa jututtaa. Kemin poliiseista tutuiksi tulevat myös rikoskonstaapeli Timo Luusua, tutkinnanjohtaja rikoskomisario Riitta Posio sekä poliisiharjoittelija Juha Parpala, joka tosin parisuhdekarikkoineen ja Ukraina-episodeineen tuntuu täysin turhalta, päälle liimatulta hahmolta.

Henkirikoksen uhri on keski-ikäinen nainen, Päivi Martimo. Aluksi näyttää selvältä, että syyllinen on hänen puolisonsa Tauno. Kuitenkin kun läheisiä ja naapureita jututetaan, tulee yllättäviä paljastuksia ja johtolankoja. Kaikki ei ehkä olekaan niin selvää, vai onko sittenkin?

Murhatutkinnan lomassa lukijalle valotetaan lukuisten henkilöiden arkea ja menneisyyttä. Nämä pitkähköt taustoitukset ovat varsin sympaattisia, mutta irrallisuudessaan ja särmättömyydessään kielivät amatöörimaisuudesta. Usein jouduin myös pohtimaan ja tarkistamaan, kuka tämä Timo, Auvinen tai Hänninen taas onkaan.

Blomsterilla on kuitenkin oiva taito punoa ja kuljettaa tarinaa. Dekkarissa ei ole ammattipoliisien asiantuntemusta eikä tyypillistä nokkelaa sanailua, mutta silti – tai ehkä juuri siitä syystä – konstailematon tyyli toimii ja juoni pitää otteessaan.

Kirjan ainoa paha ongelma on kieliasu. En muista ikinä lukeneeni painettua kirjaa, jossa olisi ollut yhtä paljon kirjoitusvirheitä. Joku voi ajatella, että äidinkielen opettajana vain niuhotan, mutta luultavasti kenen tahansa lukeminen takkuaa, kun sanoista on vääriä muotoja (deittisovellutus, kelata siimaan), niistä puuttuu kirjaimia (syykesän) ja niissä on ylimääräisiä tai vääriä kirjaimia (mieshet, törrönä ‘pörrönä’).

Lukemisen jälkeen kuuntelin teoksen mieheni kanssa, ja näyttelijä Jussi Puhakka lukee kirjan erittäin hyvin. Kun en nähnyt lukuisia kirjoitusvirheitä, pystyin oikeasti nauttimaan leppoisasta tarinoinnista. Varmasti tartun seuraavaankin osaan – ja toivon totisesti,  että ennen jatko-osien ilmestymistä pienkustantamo Atrain & Nord satsaa oikoluku- ja toimitustyöhön.

Tapani Blomster