“Kato, mikä vammainen!”, on huudahdus, jonka kuulen lähes päivittäin. Se kuuluu, kun joku erilaiselta näyttävä menee ohi ja myös silloin, kun siirrymme liikuntatunnille ja joku kävelee pyörätiellä eri tavoin.
Kävelijä olisi voinut olla mummoni. Ilkeä huutelu satuttaa ja loukkaa, vaikka sanoja ei ole suunnattu minuun eikä ystäviini.
Mummoni sairastui vuosi sitten. Hänellä on als. Tiedätkö, millainen sairaus se on? Se on niin harvinainen, että todennäköisesti et. Edes als-sairauden aiheuttajaa ei tunneta, mutta karua on, että sairauden paranemisprosentti on nolla.
Mummo tykkäsi käydä lenkkeilemässä metsissä, mutta hiljalleen hänen kävelytaitonsa alkoi hiipua lähes kokonaan pois kovien jalkakipujen vuoksi. Sairaudesta ei vielä silloin ollut tietoa. Sairaus oli mummolle ja meillekin tuntematon. Niinpä hämmennyimme ja huolestuimme asiasta kovasti.
Muistan, kun tulin treeneistä kotiin ja perhe oli terassilla. Ihmettelin, miksi isä ei ole yhtä pirteä kuin tavallisesti. Kävelin sisälle ja äiti oli vastassa itku silmässä. Hän kertoi mummon sairaudesta ja siitä, ettei mummo selviä siitä. Juoksin huoneeseeni itkien ja muistellen, kuinka hyvässä kunnossa hän oli alle vuosi sitten.
Haluaisin, että alsiin kehitettäisiin parantava lääke, jotta yhä useampi selviytyisi siitä. Haluaisin, että ihmiset olisivat toisiaan kohtaan suvaitsevaisia ja ymmärtäväisiä. Meistä kukaan ei voi tietää, mikä sairaus kenellekin tulee!
Lisäksi jokaisella pitää olla oikeus pukeutua ja elää elämäänsä niin kuin haluaa. Se, että jollakin on pinkit hiukset tai liuta lävistyksiä, ei tee hänestä vammaista.