Kesän tietää saapuneen viimeistään silloin, kun maantiet lomakauden alkaessa alkavat täyttyä teiden tukkonakin tunnetuista karavaanareista.
Vahvasti elävän stereotypian mukaan ”oikeat karavaanarit” ovat leirintäalueilla parveilevia, yhteisöllisyyttä rakastavia sosiaalisia perhosia, jotka heilauttavat tien päällä rennosti kättään toisille karavaanareille.
Monelle karavaanarielämän hienous piileekin sen sosiaalisuudessa. Camping-alueilla vaihdetaan reissukuulumisia muiden kanssa ja solmitaan jopa elinikäisiä ystävyyksiä. Kesäiset leirintäalueet ovatkin paikkoja, joissa koko ihmiskirjon kohtaa kaikessa monipuolisuudessaan. Joku tulee tutulle kausipaikalle kuin omalle mökille, toisen lomakodissa järjestetään juhlia harva se ilta. Jossain haukkuu koira, toisaalla itkee lapsi ja erään vaunun etuteltan sisällä katsotaan iltaisin kovaäänisesti jalkapalloa.
Hankimme mieheni kanssa asuntoauton juuri ennen koronapandemian puhkeamista. Introverttina minulle oli alusta asti selvää, etten tulisi koskaan kuulumaan tähän kaikkien kanssa kaveeraavan karavaanarin muottiin. Jatkuvan sosiaalisen kanssakäymisen sijaan nautin omasta tilasta, vapaudesta, hiljaisuudesta sekä siitä, että omaa sijaintia voi vaihtaa helposti milloin ja minne tahansa. Leirintäalueilla koenkin omasta olostani nauttimisen usein varsin vaikeaksi.
Onneksi myös matkailuautoelämää voi elää monella eri tavalla. Meidän valintamme on ollut puskaparkkeilu, tuo vahvasti mielipiteitä jakava karavaanarielämän muoto. Valitettavan moni tuntuu leimaavan luonnonrauhasta nauttivat automatkailijat roskaajiksi tai vapaamatkustajiksi, jotka hyötyvät kauniista maisemista jättämättä paikallisille palveluntarjoajille penniäkään.
Kuten elämässä yleensäkin, pieni joukko pilaa helposti kaikkien maineen. Tosiasiassa valtaosa puskaparkkeeraajista ei aiheuta häiriötä, jätä luontoon jälkeäkään tai käyttäydy muutenkaan vastuuttomasti. Ilmaisesta yöpymisestä huolimatta rahaa jää myös paikallisille yrittäjille esimerkiksi ruokaostosten, ravintolakäyntien tai septitankin tyhjennyksen merkeissä.
Reilun kolmen vuoden aikana olemme asuneet autossa yli puolen vuoden edestä, mutta majoittuneet leirintäalueilla vain muutaman kerran. Kotipihanamme ovat toimineet lukuisat pysähdyspaikat, rannat ja metsänreunat.
Vaikka nautimmekin omasta rauhasta, ei minulla ole huonoja kokemuksia myöskään muista puskaparkkeeraajista. Tähän mennessä en ole törmännyt kertaakaan roskaamiseen, metelöintiin tai muuhun asiattomaan käytökseen, mistä alueiden ulkopuolella majoittujia usein syytetään.
Stereotypiat istuvat syvässä, mutta välillä omien ennakkoluulojen tuulettaminen tekee hyvää. Ehkäpä kaikki italialaiset eivät pidäkään viinistä, naiset rakasta shoppailua – tai omasta rauhasta nauttivat karavaanarit ole välinpitämättömiä vapaamatkustajia.