Tilaajille

Kalle Su­ku­vaa­ral­le yksi päi­vä­mää­rä on kai­kis­ta tärkein – se on päivä jolloin hänen jal­kan­sa as­tui­vat ko­ti­maan ka­ma­ral­le so­ta­van­keu­den jälkeen

Helposti muistettavalla numerosarjalla on erityinen merkitys Kalle Sukuvaaralle. Jatkosodan sotavangin kotiinpaluusta on kulunut jo 75 vuotta.


Edesmennyt puoliso kutsui Kalle Sukuvaaraa kokopäiväiseksi veteraaniksi, sillä hän on omistautunut veteraanien hyväksi tehdylle työlle. Veteraanien asioilla hän on ollut paljon poissa kotoa.
Edesmennyt puoliso kutsui Kalle Sukuvaaraa kokopäiväiseksi veteraaniksi, sillä hän on omistautunut veteraanien hyväksi tehdylle työlle. Veteraanien asioilla hän on ollut paljon poissa kotoa.
Kuva: Jussi Leinonen

22.11. 1944

Venäläinen juna saapuu Suomen uudelle rajalle Vainikkalaan.

Pitkän kulkuväline muodostuu eläinten kuljetukseen tarkoitetuista vaunuista, joiden lukkoja aletaan availla ulkopuolelta. Niiden lastina on 1256 suomalaista sotavankia, jotka palautetaan Venäjältä Suomeen.

21-vuotias Kalle Sukuvaara on yksi kyydittävistä. Hän on matkannut päiviä oloissa, joissa on valinnut omanlaisensa järjestys.

Ahtaassa vaunussa on lankuista tehdyt lavetit, kaksi koroketta. Ilmanvaihtoaukko löytyy katonrajasta ja lattiasta – jälkimmäistä sanotaan vessaksi. Jokainen vaunussa olija on vuorollaan katsellut ulos ylemmästä aukosta ja arvioinut, missä ollaan ja miten matka etenee.

Matkalle oli luvattu partiomuonaa, mutta sitä ei ole näkynyt vaunussa. Syötävää, jonkinlaista hirssipuuroa, oli saatu viimeksi Pietarissa vai Viipuriko se oli. Peseytymäänkin siellä oli kehotettu vedellä täytetyissä tynnyrinpuolikkaissa, mutta Sukuvaara oli jättänyt pesun väliin.

Odotus oli niin kova, nälkääkin kovempi. Ilmeisesti juna vihdoin liikkuu oikeaan suuntaan.

7.7.1944 – Sotavankeus alkaa Äyräpäästä

Äyräpäässä kaunis kesäilma on jo loputtomasti tummunut pölystä ja savusta. Vyörytyksessä ei ole ruoka- eikä lepotaukoja, ja välillä Sukuvaara huomaa nukahtaneensa pystyyn. 18-vuotiaana palvelukseen astuneella nuorukaisella takanaan jo monta läheltä piti -tilannetta, mutta niitä tulee lisää.

Hän joutuu neljän muun suomalaisen kanssa polvilleen maahan kädet ylhäällä, kun viisi venäläistä osoittaa heitä aseilla. Nuoren venäläisen sotilaan painama konepistooli vapisee rintaa vasten, taskuista riuhdotaan kynä ja kompassi pois.

Vaisto käskee painautumaan maata vasten jo ennen kuin kranaatti tai tykin ammus tappaa kaikki venäläiset ja kaksi suomalaista. Sukuvaara saa sokeripalan kokoisen sirpaleen kaulaansa. Hän haavoittuu myös kaatuvan venäläisen ruumiista, jonka alta hän kiskoo itsensä ylös.

Sukuvaara juoksee tulisuojaan tulenjohtokorsuun ja huomaa, että siellä on kaksi venäläistä. Heistä pääsee säikähtynyt ääni. Aseeton suomalainen kääntyy päättäen kokeilla viereisen Vuoksen ylittämistä uimalla, mutta venäläiskaksikko pysäyttää hänet. Sotavankeus alkaa.

Korsussa on vielä suomalaista rieskaa, jota kolme sotavankia saa syödäkseen. Haavat vuotavat. Sukuvaara saa kaulalleen oman ensiapusiteensä, ja venäläinen antaa omansa olkavarteen.

Matkalla komentopaikalle vastaan tullut venäläinen luutnantti istuttaa vangit ladon seinustalle. Sukuvaaralla käy mielessä, että lähtö voi olla tässä. Pysähdys ei olekaan kenkien vaihtoa kummempaa: suomalaiset saappaat vaihtuvat kankaisiin lipokkaisiin.

-
Kuva: Jussi Leinonen

Seuraavalla komentopaikalla Sukuvaara saa venäläiskapteenin nyrkistä leukaan. Syynä on se, että haavoittuneena hän kääntyi koko kropallaan katsomaan mitä vieruskaveri vastasi kapteenin kysymykseen.

Seuraavaksi hän kulkee yksin kahden venäläissotilaan kanssa kohti korpea. Karjalansuomea puhuva kersantti kehottaa istumaan.

– Parempi kun kaadatte seisoviltaan, Sukuvaara vastaa.

Selviää, ettei heitä ole määrätty tappamaan vaan kuulustelemaan.

Venäläisessä kenttäsairaalassa Kyyrölässä Sukuvaara allekirjoittaa 30 sotavangin mukana venäläisten saneleman lentolehtisen Suomeen.

Neljä ja puoli kuukautta leirillä – leipäannos 300 grammaa

Sotavangit tekevät työtä kymmenen tuntia vuorokaudessa Volosovan leirillä. He tekevät pöllejä hyökkäysvaunuesteeksi katkaistusta kuusikosta. Viiden miehen ryhmässä pitäisi tehdä neljä kuutiota mieheen.

Lopputulos jää kauas tavoitteesta, kuutioon per mies, sillä työkalut viidelle ovat yksi justeerisaha ja kirves. Teroitusvälineiden puutteessa työ on hakkausta.

Paino putoaa. Ensimmäinen soppa-annos vankeudessa on litran purkki, jossa kaksi tai kolme rasvahernettä killuu veden pinnalla.

Liemestä tulee mieleen perunanvirutusvesi: se on tummaa. Purkin pohjalla on puolenkymmentä hirssiryyniä ja pikkusormenpään kokoinen perunanpalanen. Se on sotavankeuden heikoin eväs.

Venäläisessä kenttäsairaalassa taas ruoka oli samaa kuin venäläisillä haavoittuneilla. Sukuvaara ei ole saanut parempaa Suomessakaan.

Muut ruuat ovat näiden väliltä. Ruokaa saa kahdesti päivässä. Päivän leipäannos on 300 grammaa. Muu ruoka on keitontapaista suppia.

Työleipää saa 101 prosentin työnteosta. Sukuvaara saa yhden kerran reilun kilonpainoisen limpun. Se loppuu ennen iltaa, eikä tarvitse edes vettä kyytipojaksi.

Vankileirin karut olot kaatavat miehiä. Punatauti, kuume ja vatsataudit jylläävät. Sukuvaara kärsii vatsavaivoista, ja myös kuumeilu vie voimia.

Vangit yrittävät parantaa asemiaan kaikin keinoin. Toisista vangeista vasikoidaan vartijoille. Sukuvaarakin varoo visusti mitä puhuu ja kenelle.

Aselepo estää karkaamisen – suunnitelma menee mönkään

Yhden vangin kanssa Sukuvaara on saavuttanut niin suuren luottamuksen, että he jakavat karkusuunnitelman. Hävittäjälentäjä Risto Helavan kanssa he päättävät lähteä pimeän tullen metsään ja suunnata kolmen kilometrin päähän lentokentälle. Siellä he aikovat kaapata mekaanikolta käynnissä olevan lentokoneen. Ainoana vaarana he pitävät laskeutumista Suomeen.

Suunnitelman täytäntöönpanon katkaisee uutinen aselevosta.

Uutisesta huolimatta työ jatkuu entiseen tahtiin vielä muutaman päivän.

Miehet nousevat junan härkävaunuun iloisina, sillä he odottavat kovasti pääsyä kotimaahan.

-
Kuva: Jussi Leinonen

Juna viekin syvemmälle itään – toivo hiipuu ja herää taas

Pettymys on suuri, kun Pietarin asemalla, puolen vuorokauden odottelun jälkeen juna lähtee liikkeelle kohti itää. Vaunuissa on totisia ja hiljaisia miehiä.

Vaunut avataan lukoista Tserepovetsissä, 400 kilometriä Pietarista itään. Isommalla vankileirillä on tuhansia ihmisiä ja useita kansallisuuksia.


Sukuvaara viettää kymmenen tuntia päivässä sirkkelillä, kunnes saa tehtäväkseen viljan ja juuresten säkitystä.Se on mieleistä työtä, koska suu saa omansa kielloista huolimatta. Jyvät pehmenevät hampaiden välissä.

Kun on nälkä, ei pysty säännöstelemään, vaan syö kun on syötävää.

Osa vartijoista ymmärtää vangin osan. Esimerkiksi hän, joka yllättää Sukuvaaran porkkanalaarista, kun tämä oli määrätty perunalaariin. Mies kääntyy selin, jotta Sukuvaara pääsee palaamaan paikoilleen, ja saa säilyttää taskuihinsa ja suuhunsa tunkemat porkkanat. Vaatteiden taskuja irrotetaan ja täytetään viljalla. Niitä kuljetetaan yöpaikkoihin housuissa, haarojen välissä.

Moskovan välirauhansopimus allekirjoitetaan 19.9.1944. Toivo kotiinpaluusta herää jälleen.

22.11. 1944, kello 15.15 – vihdoin kotimaan kamaralla

Vaunun lukko avautuu, ja sen sisältö kapuaa ulos. Sukuvaaran jalkojen alla on kotimaa neljän ja puolen kuukauden jälkeen.

Suomalaiset ottavat sotavangit vastaan luvun perusteella, nimenhuutoa ei pidetä.

Sopuisa komento kuuluu palata takaisin härkävaunuihin, joiden ovia ei enää panna kiinni.

Kuhunkin vaunuun nousee vartija. Sukuvaara huomaa, että vaunuun kapuaa tuttu Matti Kuusela Sodankylän Uimaniemestä. Hän tarjoaa Sukuvaaralle suomalaisen Työmies-tupakan.

Yksi sotavangeista avaa siteen vasemmasta olkavarrestaan. Sen alta, kyynärpään yläpuolelta, paljastuu rannekello. Venäjällä oli oletettu, että hän on vammautunut. Mies oli saanut pitää kellonsa.

Kello näyttää aikaa: 15.15.

Suomen puolella odottaa juna matkustajavaunuineen. Ensin kuitenkin syödään.

Hernekeittoa on keitetty 1500 sotavangille. Saman verran on tarjolla kenttämuona-annoksia.

Sukuvaara huomaa, että hernekeitto on loppu. Hän pihistää itselleen kolmet kenttämuonat. Nälkä on niin kova. Nälkäinen vanki katsoo aina omaa etuaan, ja näin siinä tapahtuu.


Matkustajavaunu kulkee yön yli Hankoon karanteeniin. Jokaisessa vaunussa on tarjolla vanikkakartonki, kuivaa leipää.

-
Kuva: Elina Melamies

Vankeja neuvotaan: syödä saatte niin paljon kuin jaksatte, mutta muistakaa juoda myös vettä.

Kehotusta ei maltettu noudattaa, ja pian matkustajien vatsat olivat räjähtämistä vaille ummessa. Sukuvaara ajattelee, että lastenloru käy toteen: Suu söisi, vatsa vetäisi, vaan ei kestä heikot sääret.

Hyvyyden hymni soi – keho antaa periksi

Kun veturi saapuu Hangon rautatieasemalle, sotilassoittokunta aloittaa soiton. Se soittaa jotakin hyvin kaunista ja juhlallista. Sukuvaara ei tiedä mikä musiikkikappale on, mutta pitää sitä hymninä.

Sukuvaara tuntee soiton vievän hänen tajuntaansa hyvyyteen. Soittoa kestää niin pitkään kuin viimeinenkin sotavankeudesta tullut on astunut alas vaunuista ja asemalaiturille.

Kenttähartauden päättyessä tulevat sairasautot, ja vievät joukosta kaikki hoitoa tarvitsevat.

Ne, jotka ovat vielä tolkuilla ja kahden jalan varassa, pääsevät kävellen peseytymään, vaatteiden vaihtoon ja syömään.

Kolmantena päivänä Sukuvaarankin voimat loppuvat. Heikottaa kovasti. Ne, joilla on tolkku tallella, näkevät, että mies tarvitsee hoitoa.

Sukuvaara arvelee, että se on seurausta hyvänolon tunteesta: hän on päässyt kotimaahan. Keho sanoo, että nyt voi antautua.

Sukuvaara viettää kenttäsairaalassa koko karanteeniajan: kolme viikkoa. Ruoka ja kohtelu on siellä hyvä. Uni tulee makeasti, ja Sukuvaara tuntee tervehtyvänsä.

Kun karanteeniaika päättyy, hoidettavilta kysytään, haluatko he lähteä kuntoutukseen vai kotiväkeen. Juuri kukaan ei valitse kuntoutusta. Tekee niin kovasti mieli kotiin.

Onko Kallea näkynyt – nimilistaa luetaan radiossa

Evakossa oleva kotiväki on toivonut ja rukoillut saavansa tietoja Kalle-pojan kohtalosta. Kotiin oli mennyt viesti Venäjältä tulleesta lentolehtisestä, jossa oli Kalle Sukuvaaran omakätinen allekirjoitus. On kuitenkin epäselvää, onko hän edes elossa.

Radiossa aletaan käydä läpi nimilistaa Hangossa karanteenissa olevista sotavankeudesta palaavista miehistä. Pappa kuuntelee nimiä korva radiossa kiinni, sillä laitteen kuuluvuus on välillä mitä sattuu, ja virtakin alkaa ehtyä.

Palanneiden nimet kerrotaan aakkosjärjestyksessä, ja vasta kolmantena päivänä on S-kirjaimen vuoro. Kaarlo Johannes Sukuvaaran nimi sanotaan, ja siihen radio sammuu. Pappa nousee ja toteaa, että on saanut kuulla kaiken mitä on halunnut.

Sukuvaara matkaa kohti pohjoista, Lapin sotilaspiirin perässä ensin Vaasaan, sitten vielä Ouluun ja Kemiin asti.

Vaasan suojeluskuntatalolta miehet kävelevät rautatieasemalle, kun kuulevat, että Lapin sotilaspiiri on jo ehtinyt muuttaa Ouluun. Mielialat ovat vaihteeksi matalalla.

Ilmaiset tervetulokahvit Vaasassa – ahneus iskee

Joku sanoo, että olisipa rahaa käydä kahvilla. Sukuvaara päättää astella sisälle ravintolaan. Hän sanoo tarjoilijattarelle mistä on tulossa ja kertoo, että porukka tulisi mielellään kahville, mutta kenelläkään ei ole rahaa.

Nainen pyörähtää keittiöön ja hakee paikalle ravintolan omistajan. Tämä toivottaa seurueen tervetulleeksi. Pöytä katetaan, ja kahvit juodaan.

Miehet kiittävät tarjoilusta ja osanotosta. Kalle Sukuvaara tuntee itsensä tervetulleeksi takaisin Suomeen.

Oulussa miehet saavat päivärahan ja pääsisivät kyllä jo Kemiin, mutta iskee ahneus. He käyvät kerjuulla läheisessä Punaisen Ristin toimistossa pyytämässä matkarahaa. He neuvottelevat niin, ettei alun perin lainaan tarkoitettua summaa tarvitse maksaa takaisin.

– Ahneus on inhimillistä, Sukuvaara tulee toteamaan muistolleen vuosikymmenet myöhemmin.


Sisar ei ole tuntea – paino pudonnut 30 kg

Kemissä Sukuvaara saa tietää perheensä sijainnin. He ovat Lohtajan lähellä Perttulan kylässä.

Linja-auto pysähtyy Leppäsen kahvilan pihalle Lohtajalla, ja sen omistajan tytär tervehtii tulijaa jo ovelta: Nytkö sinä vasta tulet? Veli on kuulemma käynyt häntä jo eilen kyselemässä.

Lohtajalta on kuuden kilometrin matka Perttulaan. Toipilaalle se on ylitsepääsemätön. Sana kuitenkin kiirii, puhelimella Perttulan kylän koululle ja sieltä kotiväelle. Evakkotalon isäntä valjastaa hevosen ja lähettää Sukuvaaran Siiri-siskon hakumatkalle.

Sukuvaara katsoo kahvilan ikkunasta kun sisko ajaa pihaan kiesien eteen valjastetulla hevosella. Tämä juoksee sisälle kahvilaan, pöydässä istuneen veljensä ohi, ja kyselee, onko Kallea näkynyt. Tarjoilijatar osoittaa ikkunapöytään ja sanoo, että tuossahan hän on.


Veli oli muuttunut tunnistamattomaksi. Painoa oli pudonnut neljän ja puolen kuukauden aikana lähemmäs 30 kiloa.

Sukuvaara pääsee nauttimaan jälleennäkemisen riemun aiheuttamasta hälinästä. Jouluaatto perheen kanssa tuntuu joululahjalta.

Kalle Sukuvaara on asunut yksin puolisonsa Anna-Marin kuoltua keväällä 2016. Sosiaalinen mies viihtyy ihmisten ilmoilla.
Kalle Sukuvaara on asunut yksin puolisonsa Anna-Marin kuoltua keväällä 2016. Sosiaalinen mies viihtyy ihmisten ilmoilla.
Kuva: Elina Melamies

"Kaadu sinä et" – elämää päivä kerrallaan

Sukuvaaran sukupolven yhteinen kokemus sodasta purkautuu vuosien kuluessa monin eri tavoin. Mitä hän itse ajattelee kokemastaan: Miten hän sai säilytettyä tolkun vaikeissa tilanteissa, ja mikä sai hänet selviämään kokemastaan ja elämään pitkän ja tasapainoisen elämän?

– Minulla taitaa olla hermot kohdallaan. Sodassa ja sotavankeudessa olen elänyt päivän kerrallaan. En ole kantanut tuskaa enkä pelkoa. Kovissakin taisteluissa minulla oli luonne sellainen, että hyväksyin jokaisen sotatilanteen ja sen että voin kohdata elämän päättymisen. Tilanteita on kyllä ollut, mutta sanoisin, että hyväksyin jokaisen hetken.

-
Kuva: Jussi Leinonen

– Äyräpäässä, kovien taisteluiden aikana, olinko niin väsynyt vai mikä oli, sain juoksuhaudassa viestin. Se kuului, että "Kaadu sinä et".

–Viesti on pitänyt paikkansa. Mutta kuka sen viestin lähetti? Kyllä sen täytyi tuolta yläkerrasta tulla. Olen tullut siihen tulokseen, että kukin ihminen elää oman aikansa.

22.11.2019 – Jätkänkynttilä valaisee pihapiiriä

Päivä alkaa hämärtyä jo ennen valkenemistaan. Kalle Sukuvaara katsoo ulos olohuoneensa ikkunasta. Pihalla erottuu tummia, hämärässä puuhailevia hahmoja.

Pimeyteen syttyy liekki. Tuli rätisee perinteisessä jätkänkynttilässä, kelohonkapölkyssä, juhlistaen sotavankeudesta vapautumista. Jätkänkynttilä ilmestyy valaisemaan pihapiiriä aina 22. marraskuuta. Jääkäriprikaatin entiset kouluttajat kunnioittavat liekein merkkipäivää.

Sisällä talossa on iloinen rupatus ja kakkukahvin kilinä. Sukuvaara on kutsunut jätkänkynttilän sytyttäjät, ja myös muita ystäviään jakamaan juhlahetken, jota kutsuu toiseksi syntymäpäiväkseen.

– Päivä on minulle enemmän kuin juhla. Enhän minä sitä ensimmäistä syntymäpäivääni muista, sen vain mitä vanhempani siitä ovat kertoneet. Tämän toisen muistan aina aakkosia myöten täydellisesti. Mene ja tiedä kuinka kauan saan näitä juhlahetkiä viettää.


Edit. 6.12. klo 13.34: Korjattu tieto Moskovan välirauhansopimuksen allekirjoituksesta.

Kuka?

Kalle Sukuvaara

Ristimänimeltään Kaarlo Johannes Sukuvaara. Kutsutaan myös Suku-Kalleksi. Sai vaimoltaan tittelin: Kokopäiväinen veteraani.

96-vuotias. Syntyi Sodankylän Sukuvaarassa 27.6.1923.

Sodankylän Rintamaveteraanien kunniapuheenjohtaja, puheenjohtajana 1982–2004. Suomen Rintamaveteraanien kunniajäsen.

Työura metsätöissä, lossimiehenä ja työnjohtajana Lapin tienrakennustyömailla ja Sodankylän tiemestaripiirissä.

Sotareissulla 2 vuotta 11 kuukautta ja 18 päivää, josta 4,5 kuukautta sotavankina.

Jäi leskeksi vuonna 2016. Kaksi lasta, viisi lapsenlasta ja kaksi lapsenlapsenlasta.