Vertailumme Mongolian ja Kuusamon vesistä ja kaivostoiminnasta (LK 2.1.) on löytänyt lukijansa. Eeva Ruokonen ja Pekka Suomela analysoivat (LK 8.1.) artikkeliamme. Sen ydintä oli ilmeisesti hankala hahmottaa.
Keskeinen sanomamme oli vedet ja kaivosalueiden jälkikunnostus. Kun kaivoksella rapataan niin roiskuu. Ilman kaivoksia ei yhteiskuntamme tule toimeen. Tästä olemme yhtä mieltä Ruokosen ja Suomelan kanssa.
Ilmeisesti erilaiset näkemyksemme kiteytyvät siihen, miten varmistetaan, että kaivosten moninkertaistuessa luontomme ja vetemme pysyvät puhtaina. Suomen ei ole mahdollista ottaa sitä ohoh-riskiä, että Oulanka- tai Ounasjoki joutuisivatkin viemäreiksi. Tai että pohjavedet eivät enää olisikaan juomakelpoisia.
Tämän varmistaminen edellyttää etukäteissuunnitelmien ja viranomaistoimien tehostamista. Tähänastinen taso ei riitä.
Talouskeskustelumme liittyi kaivostoiminnan jälkeiseen aikaan. Kun kaivos toimii hyvin, se tuo hyvinvointia ja vaurautta kuntaan. Samalla metallimalmikaivokset muuttavat alueillaan koko luonnon ilmeen.
On varmistettava louhinnan aikaisella, tuotantoon sidotulla rahoituksella se, että alue kunnostetaan ja entisöidään kaivoksen sulkemisen jälkeen. Näitä varoja ei nykyisin kerätä. Entisöintisuunnitelmat ovat keskeneräisiä ja tulkinnanvaraisia, eikä positiivista lopputulosta varmisteta. Kaikki tämä maksaa yritykselle nykyistä verotustasoa enemmän, ja kerättävien kunnostusvarojen kohdentaminen on kaiken ydin riippumatta kaivoksen omistussuhteista.
Valtioneuvosto teki 28.12. erinomaisen päätöksen strategisen tutkimuksen teema-alueista. Toinen niistä on ”Vesi hyvinvoinnin, turvan ja rauhan elementtinä”. Varat ovat pieniä tutkimusrahoja, mutta päätöksen periaatteet ja perusteet kannattaa lukea.