Hello, what’s your name?
Hymyilen tietokoneen ruudulla näkyvälle tuntemattomalle naiselle ja yritän kuulostaa luontevalta.
Menossa on englannin keskustelukurssin ensimmäinen etätapaaminen. Opettaja on jakanut kurssilaiset kahden hengen ryhmiin, joissa tutustumme toisiimme.
Osaan kieltä ihan hyvin: pystyn lukemaan englanninkielisiä romaaneja ja seuraamaan amerikkalaisia tv-sarjoja ilman tekstitystä.
Mutta kun pitäisi puhua, alan änkyttää. Jään pohtimaan, miten jokin sana lausutaan, ja keskustelutilanne ehtii mennä ohi.
Siksi istun nyt tietokoneen ääressä, vaikka englannin puhekurssille osallistuminen tuntuu vähän nololta. Sehän on kieli, jota kaikkien pitäisi osata.
Englannista on puhuttu jo pitkään niin sanottuna perustaitona. Suomen kielenopettajien liitto ry:n nettisivujen mukaan "monella alalla kielitaidon katsotaan tarkoittavan niitä kieliä, joita työnhakija osaa englannin lisäksi".
Suurin osa suomalaisista on opiskellut englantia vähintään seitsemän vuotta, monet paljon pidempään.
Tiedän silti, että moni keski-ikäisistä ystävistäni ja tuttavistani jännittää kielen puhumista. Meillä töissäkään englanniksi kommunikoivista haastateltavista ei varsinaisesti kilpailla.
Suomalaisilla on hyvä passiivinen englannin taito, ja se nostaa puhumisen kynnystä, totesi väitöskirjatutkija Henna Paakki Ylen haastattelussa viime syksynä (23.10.2022).
Opiskelemme englantia koulussa, ja katsomme elokuvia alkuperäiskielellä. Silti monilla on vain vähän kokemusta käytännön keskustelutilanteista. Ilman harjoitusta puhe ei solju, ja se turhauttaa.
Suomalaiset myös kritisoivat toistensa kielitaitoa helposti.
Puhumme naureskellen rallienglannista tai tankeroenglannista, vaikka oikeasti kyse on vain suomalaisesta aksentista.
Oma aksenttinsa on kaikilla muillakin kansallisuuksilla, eikä vähiten sellaisten valtakielten kuin ranskan ja saksan natiivipuhujilla.
Usein valtakielten puhujat myös uskovat omaan kielelliseen erinomaisuuteensa ja mongertavat asiansa sellaista vauhtia, että englantia äidinkielenään puhuvillakin voi olla vaikeuksia pysyä perässä.
Suomi-aksentti saattaa olla omasta mielestämme tyylitön, mutta ainakin siitä on helppo saada selvää.
Osaan jonkin verran myös espanjaa.
Taso on huomattavasti englannin taitoani matalampi, mutta silti puhun kieltä rohkeammin. Espanjan suhteen täydellisyysodotuksia ei ole, vaan jokainen muistettu sana on plussaa.
Monen suomalaisen englannin taito saattaa rapistua juuri siksi, että sitä pidetään niin itsestään selvänä. Suuta ei uskalla avata, jos sieltä ei tule täydellistä brittienglantia.
Paakin mukaan puhumiseen pääsee helpoiten kiinni etsimällä itselleen turvallisen yhteisön, jossa voi testata taitojaan ja vaikka vähän mokaillakin.
Minulle sellainen yhteisö saattaa hyvinkin olla se nolo keskustelukurssi.