Jut­tum­me juok­su­oh­jel­mas­ta sai 64-vuo­tiaan Mar­ja-Lee­nan len­kil­le – Vasta fluns­sa­kier­re kat­kai­si edis­ty­mi­sen: "En olisi ikinä us­ko­nut, että minusta on juok­se­maan"

Marja-Leena Jormanainen seurasi koko kesän ajan juoksuohjelmaamme ja yllättyi omasta sinnikkyydestään. Juoksusta tuli kuusikymppiselle uusi, mielekäs harrastus. Mutta miten juoksuharrastusta kannattaa jatkaa talvella ja miten varustautua siihen? Lue valmentajan vinkit talvijuoksemiseen. Jutusta selviää myös, kuinka juoksemista vihaavan toimittajan itsensä kävi: jaksoiko hän kahdeksan viikon juoksuohjelman loppuun?

Marja-Leena Jormanaisen juoksukipinä ei ole laantunut edes kesän taivuttua kohti syksyn ja talven koleutta. "On ollut ennen kaikkea nautinto siitä, että pystyy liikkumaan ja pystyy haastamaan itseään", hän sanoo.
Marja-Leena Jormanaisen juoksukipinä ei ole laantunut edes kesän taivuttua kohti syksyn ja talven koleutta. "On ollut ennen kaikkea nautinto siitä, että pystyy liikkumaan ja pystyy haastamaan itseään", hän sanoo.
Kuva: Tomi Kosonen

Se päivä muutti kaiken, tai ainakin suhtautumisen juoksemiseen.

Kun Ilmajoella asuva Marja-Leena Jormanainen, 64, toukokuussa avasi sanomalehden, hänen silmänsä juuttuivat toviksi teemasivujen juoksuohjelmaan.

– Kun näin ohjelman lehdessä, päätin heti, että kokeilen. Ohjelma vaikutti niin helpolta. Päätin, että jos nivelet kipeytyvät, niin sitten vain lopetan.

Ennen toukokuista oivallusta Jormanainen ei ollut aiemmin edes yrittänyt kokeilla juoksuharrastusta. Jos jonkinlaisia yrityksiä oli, ne päättyivät kamalaan hengästymiseen.

– Tykkään liikkua ulkona, mutta juokseminen ei ole vain kiinnostanut, enkä ole uskonut pystyväni. Olen sentään jo 64-vuotias. Mutta ihmeitä voi näköjään tapahtua ja olen siitä hyvin onnellinen!

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Tätä Lapin urheiluakatemian lajivastaavan Susanna Parkkisenniemen laatimaa juoksuohjelmaa Marja-Leena Jormanainen noudatti kesän ajan, kunnes flunssakierre 7. viikolla katkaisi hyvin sujuneen ohjelman. Nyt syksyllä Jormanainen on palannut ohjelman pariin.
Tätä Lapin urheiluakatemian lajivastaavan Susanna Parkkisenniemen laatimaa juoksuohjelmaa Marja-Leena Jormanainen noudatti kesän ajan, kunnes flunssakierre 7. viikolla katkaisi hyvin sujuneen ohjelman. Nyt syksyllä Jormanainen on palannut ohjelman pariin.

Nopeaa edistymistä

Jormanainen aloitti juoksuohjelman samana päivänä kuin se oli lehdessä.

Lihakset olivat alussa hieman arat ja väsyneet, mutta muuten juokseminen eteni hyvin. Jo kuukauden harjoittelun jälkeen Jormanainen huomasi kuntonsa kohonneen.

– Hikoilin vähemmän, syke tasaantui nopeammin ja jalka nousi kevyemmin. Oli yksinkertaisesti energisempi olo.

Sykemittaria Jormanainen ei hankkinut, eikä hän koe sellaista tarvitsevansa edelleenkään.

– En ole mikään mittarien ystävä, hän naurahtaa.

Aluksi Jormanainen harjoitteli lyhyempää matkaa, mutta lisäsin lenkin pituuden sitten kuuteen kilometriin. Heinäkuun alussa Jormanainen jaksoi juosta yhtäjaksoisesti jo puolet lenkistään.

"Eniten harmitti juuri se, kun flunssa tuli ja ohjelma jäi kesken."

Ensimmäiset vaikeudet

Ensimmäiset vaikeudet kahdeksan viikon ohjelmassa tulivat vastaan vasta 7. viikolla.

– Silloin jouduin flunssakierteeseen. Siinä meni heinä- ja elokuu pipariksi ja kyllä harmitti. Olin niin tyytyväinen ohjelmaan, ja sitten tulikin stoppi. Oli kauhea into päällä, mutten sitten riskeerannut, että olisin lähtenyt lenkille.

Jormanaisella on taustalla aiemmin sairastettu sydänlihastulehdus, joten mitään riskiä sairaana juoksemiseen ja taudin uusimiseen hän ei halunnut ottaa.

– Nyt olen parin viikon aikana varovasti aloittanut uudelleen ja neljän kilometrin juoksu onnistuu jo. Motivaatio-ongelmia aloittaa uudelleen ei ole ollut. Eniten harmitti juuri se, kun flunssa tuli ja ohjelma jäi kesken.

Asfalttilenkkejä sopivilla kengillä

Jormanainen on käynyt lenkillä kolme kertaa viikossa. Säännöllisyys on ollut tae ohjelmassa pysymiselle.

– Mieluiten lähden lenkille heti aamusta, kun mies lähtee töihin seitsemältä. Lueskelen vähän ja sitten lähden.

Heti alkuun Jormanainen osti hyvät juoksukengät. Hän juoksee asfaltilla, sillä sopivia pururatoja ei hänen kotinsa lähettyvillä ole.

– Ei asfaltilla juokseminen ole huonolta tuntunut. On helppo lähteä matkaan kotiovelta. Kipuja ei ole tullut, kun lenkin jälkeen aina venyttelen. Harjoitusta ei ole tarvinnut kertaakaan keskeyttää.

– Puoliso on kannustanut ja ehkä ihaillutkin, että vielä olen niin sitoutunut uuteen harrastukseen. Olen ystäville puhunut tästä, mutta vielä ei ole kukaan tainnut kokeilla samaa.

Juokseminen jää elämään

Suurin yllätys Jormanaiselle on ollut, kuinka kiva uusi harrastus on.

– On ollut aina mukavaa lähteä liikkeelle. Jos jonain päivänä on ollut huono, sateinen sää, laitan vain saunan päälle lähtiessä, ja kun tulen takaisin, pääsen lämpimään saunaan. Mikä sen parempaa.

Jormanainen uskoo, että juokseminen jää hänen elämäänsä, ellei jotain yllättävää satu.

– Mietin jo talvea, miten silloin juoksen. Vesisade ja kylmyys eivät haittaa, mutta liukkaus ja tietysti kova pakkanen estävät. Motivointiongelmiin en usko, hän sanoo.

Näin jatkat juoksuharrastusta läpi talven

Älä suotta horrosta talven yli sohvan nurkassa, tauon jälkeen on aina vaikeampi lähteä liikkeelle.

Suurin yllätys Marja-Leena Jormanaiselle on ollut, kuinka kiva uusi juoksuharrastus on. Vesisadekaan ei haittaa, kun lenkin jälkeen pääsee suoraan lämpimään saunaan.
Suurin yllätys Marja-Leena Jormanaiselle on ollut, kuinka kiva uusi juoksuharrastus on. Vesisadekaan ei haittaa, kun lenkin jälkeen pääsee suoraan lämpimään saunaan.

Vaikka sää viilenee, ei juoksuharrastusta tarvitse lopettaa.

Lapin urheiluakatemian yleisurheilun lajivalmentaja Susanna Parkkisenniemen mukaan tottuminen viileneviin säihin tapahtuu parhaiten kun vain jatkaa juoksuharrastusta.

– Parasta olisi, ettei juoksuun tulisi mitään kovin pitkiä taukoja. Tauon jälkeen on aina vaikeampi lähteä liikkeelle ja kylmäkin tuntuu kylmemmältä, kun ei ole vähään aikaan "ulkoillut".

Parkkisenniemen mukaan oleellista talvella juoksemisessa on oikea pukeutuminen.

– Jos mahdollista, niin lenkin alkuun voi olla esimerkiksi yksi vaatekerta ylävartalolle enemmän ja kun lämpöä saa kehoon niin ottaa pois tämän ylimääräisen kerroksen. Se vaatii tietysti vähän suunnitelmallisuutta, että mihin kesken kaiken pystyy jättämään ylimääräisen vaatetuksen.

Myös hengityselimistö tottuu parhaiten kylmeneviin säihin säännöllisellä liikkumisella.

Kesälenkkareilla jäiselle tielle ei kannata lähteä. Parkkisenniemi suosittelee harkitsemaan nastalenkkareiden hankintaa.

– Pito on niillä aivan toista luokkaa kuin normaaleilla lenkkareilla ja nykyään nastarit ovat varsin hyvän tuntuiset juosta.

Myös nilkkojen suojaaminen säärystimillä on tärkeää. Sillä vältetään mahdollisia akillesjännevaivoja.

Mittaa kehityksesi

Yksinkertaisin tapa todentaa omaa kehittymistään on juosta säännöllisin välein samanpituinen lenkki samassa maastossa tai radalla (talvella sisähallissa) tietyllä tunteella tai sykkeellä ja mitata siitä keskimääräinen kilometrivauhti.

Aluksi esimerkiksi vauhtikestävyysalueella tehtävän kuuden kilometrin kilometrivauhti voi olla esimerkiksi 5,50 min/km ja siitä kuukausittain huomaa vauhdin kohoavan kevääseen mennessä esimerkiksi 5.20 min/km.

– Tällöin voi todeta selvästi kehittyneensä.

Saman voi todeta sykkeinä.

Jos syksyllä juoksee kuuden kilometrin lenkin 5,50 min/km vauhdilla keskisykkeen ollessa esimerkiksi 165, niin myöhemmin pystyy juoksemaan samalla vauhdilla kyseisen matkan keskisykkeen ollessa esimerkiksi 155.

– Usein kehittymisen huomaa myös omista tuntemuksista. Aluksi kuusi kilometriä tuntuu riittävän kovalta lenkiltä, mutta kuukausien kuluessa huomaa, että kymmenen kilometriä menee helposti samalla tuntemuksella kuin aiemmin kuusi kilometriä.

Lue aikaisempi juttu juoksukoulusta: Näin aloitat juoksun nollasta: Kokosimme kahdeksan viikon tree­nioh­jel­man soh­va­pe­ru­nas­ta juok­su­har­ras­ta­jak­si – Katso video oikeasta juok­su­tek­nii­kas­ta

Kolumni
Kuinka toimittajan juoksuohjelman kävi?
Armi Auvinen
Armi Auvinen
Armi Auvinen

Toukokuussa tein lupauksen. Julistin ja uhosin tämän sanomalehden sivuilla juoksevani syksyllä töihin. Matkaa on viisi kilometriä. Eihän se ole matka eikä mikään, tuumivat kollegat. Mutta on se, jos on vannoutunut juoksunvihaaja.

Tänä aamuna taivaalta satoi märkiä, valkeita rukkasia eli räntää. En juossut töihin, mutta pyöräilin sinnikkäästi.

Ei sillä, ettenkö olisi jaksanut juosta töihin. Käytäntö vain on sanellut, etten yksinkertaisesti voi juosta töihin.

En juokse töihin, sillä lapset pitää viedä samaa matkaa päiväkotiin. En juokse töihin, koska minulla on aamuisin niin kiire, etten aina edes vessassa ehdi käydä. Kukaan kuntobloggaaja ei sitä suoraan kerro, mutta karu totuus on, että jos vatsa ei tyhjene ennen aamulenkkiä, ei aamulenkille kannata lähteä. Paitsi jos lenkkipolun varrella on pari bajamajaa.

Juoksuharjoitusohjelma sinänsä oli mainio. Viiden kilometrin juoksu onnistui jo kuukauden harjoittelun jälkeen, sitten alkoi kesäloma.

Sormi murtui melko lailla loman aluksi, mutta oikeastaan sekään ei haitannut harjoittelua. Juoksin kotipuolessa pellonlaitaa ja kiitin luojaani, ettei kyse ollut varpaastani.

Juoksussa oli hyvä meno. Jaksoin, ja juoksin pitkälle, ja sitten vielä pidemmälle.

Mutta sitten iski kesäflunssa. Jos köhisee, silloin ei voi juosta.

Loma loppui ja alkoi taas arki, koulu, työt ja päiväkoti. Selityksiä selitysten perään.

Lisäksi meille muutti ihana, pörröinen koiranpentu nimeltään Sulo. Sulo on vielä vauva. Sulon kanssa ei voi vielä juosta. Siksi minäkään en juuri nyt juokse. Mutta en epäile hetkeäkään, etten siihen pystyisi.

Hiljakseen keväällä aloitettu juoksuohjelma valoi jalkoihini ja päähäni voimaa ja itsetuntoa. Kyllä minäkin jaksan, osaan ja voin. Ei se ole homma eikä mikään liikutella jalkoja eteenpäin hieman nopeammin.

Siis pois tieltä havut ja männynkävyt. Olen päässyt vauhdin makuun. Vaikka juuri nyt minä ja lenkkikaverini Sulo vain kävelemme, niin ensi kesänä me hyvin todennäköisesti taas juoksemme.