Tilaajille

Jou­ti­lai­suu­del­le on oltava aina hyvä syy, ja juuri se lopulta uu­vut­taa meidät – Eeva Kolu paloi kol­mes­ti lop­puun, ennen kuin lakkasi suo­rit­ta­mas­ta

Suorittaminen, yksin pärjääminen ja itsensä loputon kehittäminen on väsyttävää. Kolmesti loppuun palanut kolmekymppinen Eeva Kolu uskoo, ettei meidän tarvitsisi olla näin uupuneita. Hän päätti vihdoin toimia toisin.

Kun Eeva Kolu loukkasi jalkansa, mielessä käväisi ajatus: nyt saa maata sohvalla ja tilata pitsaa. Mutta eikö näin "saisi" tehdä milloin vain? Joutilaisuuteen opettelu on vaatinut Kolulta aikaa ja toistoja. Silti se on edelleen vaikeaa.
Kun Eeva Kolu loukkasi jalkansa, mielessä käväisi ajatus: nyt saa maata sohvalla ja tilata pitsaa. Mutta eikö näin "saisi" tehdä milloin vain? Joutilaisuuteen opettelu on vaatinut Kolulta aikaa ja toistoja. Silti se on edelleen vaikeaa.
Kuva: Arttu Laitala

Reilu viikko sitten bloggaaja Eeva Kolu huomasi jalkavamman antavan yllättävän edun. Nyt oli kerrankin hyvä syy maata sohvalla ja tilata pitsaa.

Ensireaktion jälkeen hän havahtui: miksei hän voisi valita pitsan ja sohvan ihan milloin tahansa? Miksi tähän vaadittiin murtunut jalka?

Syynä on Kolun sisäistämä tarve saada jotain aikaan. Jos jalka toimii, se voi kuljettaa hänet tekemään jotain hyödyllistä. Toimettomuudelle ei siis olisi lupaa.

Näitä itselle myönnettyjä lupia Eeva Kolu, 34, on pohtinut jo vuosien ajan.

Joutilaisuuteen opettelu on vaatinut Kolulta aikaa ja paljon toistoja. Silti se on edelleen vaikeaa: vain oleminen täytyy joka kerta uudelleen ja uudelleen valita.

Tämä valinta täytyy kuitenkin tehdä, sillä Kolu on kokenut jo kolme loppuunpalamista.

Meitä uuvuttavat muutkin asiat kuin työ

Elokuussa julkaistu Kolun esikoisteos Korkeintaan vähän väsynyt kuvaa syitä ja seurauksia loppuunpalamisten taustalla.

Kirjassaan Kolu puhuu uupumuksesta milleniaalien sukupolvikokemuksena. Hän kirjoittaa, ettei tunne yhtään kolmekymppistä naista, joka ei olisi joko ollut burnoutissa tai lähellä sitä.

Nyt hän tosin miettii, onko milleniaalius korostunut keskustelussa jopa liikaa. Sekä häntä huomattavasti nuoremmat että vanhemmat lukijat ovat kertoneet samaistuvansa Kolun kokemuksiin.

Uupuminen ei katso ikää – se on koko meitä ympäröivä kulttuuri, mikä uuvuttaa.

Kolu nimeää ajan uuvuttavuudelle useita syitä. Älylaitteiden ilmoitukset katkovat ajatukset ja vievät pois nykyhetkestä. Some tarjoaa näennäistä yhteyttä, muttei oikeaa kontaktia. Toksisen positiivisuuden kulttuuri rajaa näkyvistä kaikki kielteiset ja vaikeat tunteet.

Syitä on siis Kolun mukaan monia, paljon enemmän kuin eniten huomiota saanut työ.

Mutta miksi elämästä tuli tällaista?

Länsimainen elämäntapa altistaa uupumiselle

Opiskelijoiden mielenterveyttä ja opiskelukykyä edistävän Nyyti ry:n toiminnanjohtajan Minna Savolaisen mukaan elämän uuvuttavuus on paitsi eri ikäluokkia koskeva, myös globaali ilmiö.

– Länsimaisessa elämäntavassa ja -tyylissä on asioita, jotka altistavat ihmisiä uupumiselle.

Kolmannen loppuunpalamisen kohdalla Eeva Kolu huomasi suorittaneensa myös toipumista. Hän oli uskonut ongelman ratkeavan, kunhan luki tarpeeksi aihetta käsitteleviä kirjoja ja joogasi ja meditoi joka päivä.
Kolmannen loppuunpalamisen kohdalla Eeva Kolu huomasi suorittaneensa myös toipumista. Hän oli uskonut ongelman ratkeavan, kunhan luki tarpeeksi aihetta käsitteleviä kirjoja ja joogasi ja meditoi joka päivä.

Vaikka uupumus ei ilmiönä koske vain milleniaaleja, Savolaisen mukaan milleniaaleilla ja heitä nuoremmilla on ollut elämässään lapsuudesta lähtien paljon kuormittavia tekijöitä. Kasvuvuosia leimaavat toimeentulopaineet, valtavalla tahdilla kehittyvä teknologia sekä tietoisuus ekokriisistä ja ilmastonmuutoksesta.

Milleniaalien uupumus nousi puheenaiheeksi tammikuussa 2019, kun yhdysvaltalainen toimittaja Anne Helen Petersen totesi esseessään How Millenials Became the Burnout Generation loppuunpalamisen olevan milleniaalien elämisen ja olemisen tapa. Burnout ei ole vain seuraus yhdestä rankasta ajanjaksosta, eikä sitä siksi ratkaista lomalla tai meditaatioharjoituksilla.

Petersen erottaa uupumuksen loppuunpalamisesta. Siinä missä uupumuksessa ei jaksa enää jatkaa eteenpäin, loppuunpalamisessa katkeamispiste on jo saavutettu, mutta ponnistelu jatkuu edelleen.

Esseessään Petersen kuvaa, että milleniaaleille on luvattu kaiken olevan mahdollista, kunhan vain jaksaa tehdä tarpeeksi töitä. Kova työ palkitaan mielekkäällä työpaikalla ja taloudellisella turvalla.

Siksi milleniaalit ovat opetelleet olemaan aina tehokkaina, aina optimoimassa omaa olemistaan – aina tekemässä jotain hyödyllistä.

Finanssikriisit ja työelämän muutos osoittavat Petersenin mukaan kuitenkin sen, ettei tiukinkaan suorittaminen enää riitä.

Ponnisteleminen on opettanut yritykset vain hyötymään tilanteesta: miksi palkata kahta työntekijää, kun yksi paikastaan taisteleva ylisuorittajakin riittää?

Teknologia teki kaikista aina tavoitettavissa olevia

Vaikka työ ei ole ainoa nykypäivän uuvuttava asia, monelle se on juuri sitä.

Teknologia on opettanut meidät olemaan aina tavoitettavissa. Työn ja vapaa-ajan välinen raja umpeutuu, kun työsähköpostiin voi vastata vielä sängyssä ja Slack-viestiin singahtaa vastaus rantasaunan terassilta.

Eeva Kolun uupumuksessa työllä oli erilainen rooli. Työ uuvutti, koska hän itse otti sitä niin paljon tehtäväkseen.

Sen taustalla taas oli suoritusvimma. Kolu on lapsesta saakka halunnut kiihkeästi asettaa ja saavuttaa tavoitteita.

Yhteiskunta tuntuu hänestä muuttuvan koko ajan yhä suorituskeskeisemmäksi: vapaa-ajasta, levosta ja unestakin on tullut suorituksia, joiden laatua pitää arvioida ja seurata. Silti oman suorittamishalun taustalla hän näkee oman kotikasvatuksensa.

– Oman uupumisen isoin syy löytyy siitä ydinkokemuksesta, etten ikinä kelpaa, eikä mikään, mitä teen, ole tarpeeksi, Kolu kuvailee.

Hän oppi lapsena kompensoimaan omaa kelpaamattomuuden tunnetta suorituksilla. Jotain piti koko ajan tehdä. Ihmisen mitta oli siinä, mitä hän saa aikaan.

Kun yksi tavoite oli täytetty, saattoi siirtyä aina seuraavan pariin. Aina oli edessä uusi asia, jota tavoitella.

Jokainen uupumispolku on yksilöllinen

Uupumisen mekanismissa on Minna Savolaisen mukaan kyse ristiriidasta yksilölle esitettyjen vaatimusten ja paineiden ja hänellä käytössä olevien resurssien ja voimavarojen riittävyydestä.

Jokainen uupumispolku on yksilöllinen. Siinä missä yksi kestää taakkaa uupumatta tai jopa saa lisää virtaa, toinen voi olla samasta määrästä katkeamispisteessä.

Savolaisen mukaan voimavaroihin vaikuttaa moni tekijä. Vaikutusta on yleisellä terveyden ja mielenterveyden tilalla.

– Jos kokee mielenterveysongelmia jo entuudestaan, sairastaa esimerkiksi lievääkin masennusta, se kaventaa ja vähentää voimavaroja, joilla vastata asetettuihin vaatimuksiin.

Vaikutusta on myös lapsuuden kokemuksilla: koulukiusaamisella, syrjään jättämisellä, yksinäisyydellä ja kasvuolosuhteilla.

Savolaisen mukaan stressin ja uupumisen tunnistamisessa ja käsittelyssä näkyy myös sukupuolien välinen ero.

Karrikoiden voisi sanoa, että naiset tunnistavat uupumuksen paremmin, mutta myös sisäistävät sen syntysyyn: uuvun, koska olen ihmisenä riittämätön.

Miehet taas hakevat apua harvemmin. He näkevät uupumuksen syyn olevan esimerkiksi koulussa tai työpaikassa, ei itsessä.

Media on täynnä selviytymistarinoita, joissa luodaan mielikuvaa uupumuksensa "ansainneesta" henkilöstä: hänellä on ollut ehkä vaativa ja yhteiskunnallisesti vaikuttava työ, jossa on koko ajan haasteita, uuden oppimista ja ihmisten kohtaamista.

Tämä on Minna Savolaisesta väärä luulo. Uupua voi missä tahansa työssä. Suorittavakin työ voi uuvuttaa, jos se on liian vaatimatonta ja tylsää.

Hän näkee, että uupumuskeskustelussa keskitytään usein yksilöön ja siihen, mitä hän on tehnyt jollain lailla väärin.

Yksilöllä nähdään olevan vastuu omasta hyvinvoinnistaan ja rajojen vetämisestä. Tällöin uupumustarinoiden taustalta ei näy olosuhteiden vaikutusta.

Emme halua olla vaivoiksi, vaikka muut haluaisivat auttaa

Jos uupumus syntyy vaatimusten ja voimavarojen ristiriidasta, kuka näitä kohtuuttomia asioita meiltä sitten vaatii?

– Iso osa odotuksista on oman pään sisällä. Moni on ankara ja vaativa itseä kohtaan, Eeva Kolu sanoo.

Moni sisäistetyistäkin odotuksista on Kolun mukaan silti lopulta syvällä yhteiskunnan rakenteissa.

Vallalla on tehokkuuden, menestymisen ja aikaansaavuuden eetos.

Suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttaa vahvasti myös pärjäämisen ihanne. Toiselle vaivaksi oleminen on kauhistus.

Tämän Kolukin oppi. Lapsuudestaan hän muistaa, kuinka kavereilla käymisen jälkeen hänen äitinsä varmisti, ettei hän varmasti ollut syönyt muilla ruokaa.

Tässä vallitsee traaginen ristiriita: emme halua olla omilla ongelmillamme muille vaivoiksi, vaikka toinen haluaisikin auttaa.

Näihin tilanteisiin Kolukin on törmännyt.

– Sitä ajattelee, että tekee toiselle palveluksen olematta vaivaksi.

Yksinäisyyttä tutkinut neurotieteilijä John Cacioppo on todennut, että ihmisen hyvinvoinnille on tärkeää kokea vastavuoroisuutta.

– Ei riitä, että joku auttaa minua, vaan minulla on myös tarve auttaa muita. Avuksi oleminen tekee hyvää, Kolu sanoo.

Aina voisi olla pikkuisen paremmin

Suomessa viljeltävä itsenäisyyden eetos on Savolaisen mukaan yhteydessä rapautuneeseen yhteisöllisyyteen.

Siinä missä monissa muissa maissa perhe ja suku ovat mukana niin ilossa kuin surussa, suomalainen pinnistelee itsekseen mahdollisimman pitkään.

Itsekseen selviämistä Savolaisen mukaan myös glorifioidaan. Tätä hän pitää ongelmallisena.

Taustalla näkyy ihanne pystyvästä, kykenevästä ja itsenäisestä suorittajasta. Sen mukaan aina pitäisi olla tekemässä jotain ohjelmallista ja hyödyllistä – pyrkiä parempaan.

Maailma kutsuukin meitä olemaan paras versio itsestämme.

Somen motivaatiokuvissa erotetaan menestyjät luusereista: reippaat voittajat kehittävät itseään kohti valaistumista ja kovempia vatsalihaksia, passiiviset häviäjät tyytyvät siihen, mitä jo nyt ovat.

Oppi kuuluu, että jokainen voi olla aina nykyhetkeä pikkuisen parempi.

Onko työn pakko herättää intohimoja?

Enää ei riitä, että on työ, josta saa rahaa ja pääsyn työterveyden piiriin. Pitää olla oikea ura ja intohimon kokemuksia työtä kohtaan.

Eeva Kolun mukaan intohimon etsiminen juuri työstä johtaa monenlaisiin ongelmiin.

Ensinnäkin houkutus rikkoa itselleen asettamia rajoja kasvaa: miksi noudattaa työaikoja tai jättää puhelin viikonlopuksi työpöydälle, jos kyseessä on kuitenkin aito intohimo?

– Vielä suurempi ongelma on odotus siitä, että kaikki seuraavat intohimoaan ja tekevät jotain mageeta. Siinä on taas yksi odotus lisää, hän sanoo.

Niin: jos ei koe palavaa intohimoa päivätyöhönsä, onko jotenkin vaillinainen?

– Yhtä hyvin voisi ajatella, että työnä tehdään jotain, mikä ei hajota omaa fyysistä tai psyykkistä terveyttä, ja intohimoa kokee sitten jotain muuta kohtaan.

– Tässä on taas kohtuuttoman kokoinen odotus, joka ladataan työelämään. Se luo hirveästi paineita.

Kolulla itsellään ei ole vain yhtä suurta intohimoa.

– Nyt on sarja pieniä intohimoja, joita ripottelen ympäriinsä.

Hyvä toipuja ei oikeasti toipunut

Sen sijaan että olisimme puurtamisen seurauksena paras versio itsestämme, olemme uupuneita ja tyytymättömiä.

Mitä tälle kaikelle voisi sitten tehdä?

Eeva Kolu on milleniaaliuupumuksesta kirjoittaneen Petersenin kanssa samaa mieltä siitä, että loma tai sairauslomakaan ei ratkaise kierrettä, jos meno jatkuu samanlaisena arkeen palatessa.

Kolmannen loppuunpalamisen kohdalla Kolu huomasi suorittaneensa myös toipumista. Hän oli uskonut ongelman ratkeavan, kunhan luki tarpeeksi aihetta käsitteleviä kirjoja ja joogasi ja meditoi joka päivä. Hän halusi olla hyvä toipuja.

Lopulta Kolu huomasi, ettei toipumista voinut suorittaa.

– Kaikista olennaista on ollut sen opettelu, että joskus voi vaan olla. Sen sijaan että tekisit jotain toipumista edistävää, mitä jos et tekisikään mitään?

Toinen iso juttu on ollut ilon etsiminen elämään. Burnouteissa elämästä oli tullut täysin ilotonta: Kolu ei enää muistanut, mikä oli kivaa ja mitä hän tykkäsi tehdä. Ilon etsimisen myötä muutos alkoi.

Ei ihmetemppuja, vaan avun pyytämistä ja arjen asiat kuntoon

Minna Savolaisen mukaan jokainen voi suojella itseään uupumukselta tekemällä omaa mielen hyvinvointia ja jaksamista tukevia valintoja. Tähän ei tarvita ihmetemppuja.

– Katsotaan arjen perusasiat kuntoon: palautuminen, uni, nukkuminen, liikkuminen ja syöminen.

Apua ja tukea saa pyytää. Savolaisen mukaan helpotusta voi saada siitäkin, että muistaa, ettei kaikkeen voi yksi ihminen vaikuttaa – mutta joihinkin asioihin voi.

– Yksittäisenä ihmisenä voi tehdä pieniä asioita. Tekee ne, ja hyväksyy sen.

Yhteiskunnan tasolla uupumukseen voi vaikuttaa tarkastelemalla tehtyjä päätöksiä. Savolainen nostaa esimerkiksi pääsykoeuudistuksen.

– Onko päätös sellainen, että se lisää ihmisten hyvinvointia ja jaksamista, vai tuottaako se sittenkin enemmän pahoinvointia?

Vaikka uupumus ei ilmiönä koske vain milleniaaleja, milleniaaleilla ja heitä nuoremmilla on ollut elämässään lapsuudesta lähtien paljon kuormittavia tekijöitä. Kasvuvuosia leimaavat toisaalta toimeentulopaineet, toisaalta valtavalla tahdilla kehittyvä teknologia, toisaalta tietoisuus ekokriisistä ja ilmastonmuutoksesta.
Vaikka uupumus ei ilmiönä koske vain milleniaaleja, milleniaaleilla ja heitä nuoremmilla on ollut elämässään lapsuudesta lähtien paljon kuormittavia tekijöitä. Kasvuvuosia leimaavat toisaalta toimeentulopaineet, toisaalta valtavalla tahdilla kehittyvä teknologia, toisaalta tietoisuus ekokriisistä ja ilmastonmuutoksesta.

Elämässä tarvitaan rajoja

Eeva Kolu uskoo, ettei meidän tarvitsisi olla näin uupuneita.

Muutos on mahdollinen, muttei lepää yhden ihmisen harteilla. Uupumuksen kulttuuria luovat osaltaan yhteiskunta ja sen rakenteet.

Omassa elämässä voi kyllä tehdä asioita, jotka vähentävät uupumusta. Yksi iso teko on rajojen asettaminen.

Vasta loppuunpalamisten myötä Kolu huomasi, ettei hänellä oikeastaan ollut rajoja. Ja jos rajoja ei ole, ottaa tehtäväksi enemmän kuin jaksaa.

– Tein jatkuvasti enemmän kuin mitä jaksaisin tehdä. Tein myös koko ajan asoita, joita en halunnut tehdä. Sanoin kyllä, vaikka pitäisi sanoa ei.

Rajanvetoa pitää tehdä niin itsensä kuin muiden kanssa. Itselleen hän on asettanut rajaksi sen, että nukkuu öisin tarpeeksi ja syö lounaan ajan kanssa.

Vaikka omien ajattelumallien haitallisuudesta olisi tietoinen, tottumus ohjaa niitä kohti. Uupumuksen välttäminen vaatii Kolun mukaan jatkuvia valintoja.

Tietoista hiljaisten hetkien ja tavoittamattomuuden vaalimista, keskusteluja itsensä kanssa tekemättömyyden hyväksyttävyydestä.

– Asioita voi tehdä niiden itsensä takia, niiden ei tarvitse johtaa mihinkään hyödylliseen, hän sanoo.

Valita siis voi, ettei pitsan tilaamiseen ja sohvalla istumiseen tarvita murtunutta jalkaa.


Kommentti: Aikuinen ihminen, eikä saa pakastinlokeroaan auki!

Kun toimittaja Anne Helen Petersen mainitsee kuulussa milleniaaliesseessään tehtävälamaannuksen, päässäni välähtää. Tunnistan kuvauksen heti.

Petersen huomasi uupumuksensa kyvyttömyydestään hoitaa pieniä ja kohtuullisen helppoja asioita. Veitset pitäisi viedä teroitettavaksi, kengät suutarille ja niin edelleen.

Mutta vaikka työt ja muut isommat projektit etenevät, mitättömät pikkuasiat jäävät tekemättä.

Petersen antaa tilanteelle nimen errand paralysis, tehtävälamaannus. Veitset pysyvät tylsinä ja kengät rapistuneina, näennäisesti ilman mitään järjellistä syytä.

Paketin postittaminen oli liian vaikeaa

Itselläni hoitamattomien pikkuasioiden listalla on ollut milloin mitäkin. Paketin postittamista, lehtitilauksen perumista, pakastimen sulatusta.

Tehtävien välttely onnistuu siksi, ettei puuhilla ole näkyvästi elämää helpottavaa tai parantavaa vaikutusta. Siksi ajan voi käyttää johonkin "tähdellisempään", omassa tapauksessani töihin ja opintoihin.

Vuosien ajan soimasin itseäni saamattomuudestani: aikuinen ihminen, eikä saa aikaiseksi!

Vuosien ajan olin myös hyvin väsynyt. Olen ymmärtänyt tekemättömyyden johtuvan siitä, että en jaksanut hoitaa kuin välttämättömät asiat.

Kuten Petersen, käytin voimavarani siihen, että edistin selvästi hyödyllisenä pitämiäni asioita. Mitä väliä umpijäisellä pakastimella, olihan gradu tai työsähköposti, johon tarttua.

Ongelma on myös yhteiskunnassa, ei vain minussa

Mikä lamaantumiseen auttaisi? Petersen ei tarjoa esseessään yhtä patenttiratkaisua. Ongelma on yhteiskunnassa ja sen logiikassa, ei yksilössä.

Hän kirjoittaa löytäneensä helpotusta siitä, että näkee tilanteensa selvästi. Itsekin sain helpotusta Petersenin sanojen lukemisesta.

Nimen saaminen aiemmin nimeämättömälle kokemukselle auttaa. Sen lisäksi pitää radikaalisti vähentää hyödyllisten asioiden äärellä pinnistelyä.

Nyt saan muuten taas pakastimen lokerot auki.

Fakta

Eeva Kolu

34-vuotias toimittaja, bloggaaja ja copywriter.

Piti vuodet 2011–2016 suosittua blogia Kaikki mitä rakastin. Pitää nyt Uusi Muusa -blogia.

Asuu Helsingissä.

Esikoisteos Korkeintaan vähän väsynyt – Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä julkaistiin elokuussa.