Terveyttä oppii arvostamaan vasta kun on vaarassa menettää sen. Nuorena ja rakastuneena kaikki tuntui auvoiselle. Aurinko paistoi, eikä mikään huolestuttanut. Tulevaisuus näytti valoisalle. Ajattelin, että muidenkin maailma näyttää yhtä valoisalle, ja kaikki ovat onnellisia. Elämä vain hymyilee.
Siitä olen onnellinen, että rakkautta on riittänyt, vaikka elämässä onkin tullut vastaan varjoisimpia päiviä. Joskus ihan mustia – tulevaisuuden toivo on hiipunut kokonaan. Edessä on tuntunut olevan seinä, josta en pääse läpi. Miten selviän tästä päivästä, tai huomisesta.
Ajatus siitä, että osaan ja onnistun ja että kaikki on mahdollista, onkin muuttunut päinvastaiseksi. En osaa mitään, mikään ei onnistu ja kaikki on mahdotonta. En ollutkaan iso ja mahtava, vaan heikko ja pieni. Omasta mielestäni arvoton.
Yksin en olisi jaksanut ja päässyt eteenpäin. Oma perhe on ollut tärkein voimavara. Apua olen tarvinnut ja saanut myös kodin ulkopuolelta. On ollut ystäviä, jotka ovat laittaneet käden olkapäälle ja sanoneet, että he voivat auttaa. Olen tarvinnut yhteiskunnan turvaverkkoja, palveluja ja ammattiauttajia.
Kristittynä näen kaikessa tuossa siunauksen – sekä vastoin- että myötäkäymisissä. Näin jälkeenpäin tuntuu, että arvokkainta on ollut se, mitä vastoinkäymiset ovat opettaneet. Nöyrtymistä ja tyytymistä. Sitä, että nekin kuuluvat elämään.
Kokemuksistani kumpuaa halu asettua pienen ja heikon puolelle. Vaikka vain kulkea hetken hänen rinnallaan, laittaa käsi olkapäälle ja rohkaista. Siksi olen hakeutunut kunnan ja seurakunnan luottamustehtäviin ja pyrin nyt eduskuntaan. Haluaisin olla siellä pienten, heikoimmassa asemassa olevien ihmisten äänitorvena. Minusta politiikan ydintehtävä on huolehtia heikoimmista.
Vaalilauseeni olen lainannut edesmenneeltä ystävältäni, joka kuvasi tavoitteitaan politiikassa näin: ”Haluan ajaa pienten ihmisten pieniä asioita. Siellä ei ole tunkua auttajista.” Sellainen kansanedustaja yrittäisin olla.
(kd.)