Vantaan kouluampuminen toi mediaan joukon asiantuntijoita keskustelemaan mahdollisuuksista estää uudet onnettomuudet. Mieleeni jäi, että yleisin ratkaisu oli tarjota lisää rahaa ongelman korjaamiseen. Kukaan ei uskaltanut mennä asian ytimeen eli juurisyihin.
Aikanaan ikäluokkani kävi Rovaniemellä kansakoulua heti evakosta palattuamme. Kauppala oli täynnä aseita ja ammuksia, osalla pojista oli puukko vyöllä koulussakin. Ketään ei ammuttu tai edes uhattu.
Rahaakaan ei ollut. Psykologit, psykiatrit, lapsiasiavaltuutetut ja koulukuraattorit olivat täysin tuntemattomia. Koulussa istuttiin kiltisti ja lusikkaruoka kelpasi.
Meilläpä oli jotain, mitä tämän päivän lapsilta puuttuu. Kotona oli kirjoittamattomat, selkeät säännöt. Aamulla herätys ja aamupala ja sitten kouluun ajoissa. Päivällinen syötiin perheen kesken yhdessä ja ajoissa nukkumaan.
Leikittiin kavereiden kanssa ja usein oltiin vanhempien kanssa oppimassa tytöntekoa. Vanhempia ihmisiä kunnioitettiin ja tavatessa pojat nostivat lakkia ja tytöt niiasivat.
Koulussa arvostettiin opettajia pelkästään heidän tietomääränsä vuoksi, luokan järjestäjien toiminta opetti käytöstapoja. Koulu oli osa työelämään valmistautumista.
Harrastuksiin osallistuttiin aktiivisesti, vaikka mitään yleisiä tiloja ei ollut. Jälkeen päin ajatellen meillä oli aivan tulva mahdollisuuksista. Löytyi sekä urheilua että henkistä puolta.
Saimme selvää ohjausta eri tilanteisiin. Lasten ja nuorten ei tarvinnut itse päättää liian vaikeista asioista, pohdittiin yhdessä vaihtoehtoja. Kaikki tämä loi turvallisen kehitysympäristön, kenenkään ei tarvinnut turvautua epätoivoisiin tekoihin.
Olisikohan syytä ottaa pari piirua taaksepäin ja antaa nuorille turvallinen ympäristö järjestäytyneessä yhteiskunnassa? Järjestys ei ole sama kuin kuri. Se on yhdessä tekemistä kunkin voimavarojen mukaan.