Lähes jokainen poliittisia vaaleja järjestänyt edustuksellinen demokratia on omin silmin todistanut viimeisen vuosikymmenen aikana, että pelkoon, omaan etuun, alemmuuden tunteeseen, menneisyyden kaipuuseen ja johtajavihaan vetoavalla poliittisella sanomalla voitetaan helposti vaaleja, muttei rakenneta kansakuntia.
Kulkutaudin tavoin leviävä tapa kahmia poliittista suosiota keinoista piittaamatta on kaikkialla maailmassa johtanut siihen, että valta vaihtuu vaaleissa toistuvasti yhdestä äärilaidasta toiseen ja samoin käy lainsäädännölle. Omalla vuorollaan voittanut taho toteuttaa aina ensitöikseen lainsäädännöllisen u-käännöksen ja mitätöi edellisten valtaa pitäneiden lupaukset, tavoitteet ja suunnan.
Suurten väkilukujen valtioilla on jaetun maan taktiikkaan varaa, koska niissä asukkaiden kokonaismäärä, markkinan koko ja kulttuurinen kirjo voidaan jakaa useaankin otteeseen. Silti jokainen jakautunut monikymmenmiljoonainen osa säilyy elinvoimaisena, mutta pienet maat ovat haavoittuvassa asemassa.
Vapaan kilpailun maailmanlaajuisessa todellisuudessa alle kymmenmiljoonaiset kansat hädin tuskin pystyvät kilpailemaan isompiaan vastaan. Vielä heikompaa on, jos parlamentti jakautuu kahteen tai kolmeen eripuraisen osaan, jotka vuorollaan siksakkaavat lainsäädännön täysin tunnistamattomaksi sotkuksi, jonka yhtä vaalikautta erottuvampaa suuntaa kukaan ei Suomen sisällä, saati ulkopuolelta pysty tunnistamaan.
On hyvä muistaa, että Suomi reilulla viidellä miljoonalla asukkaallaan tuntuu kansainvälisesti katsottuna pikemminkin kaupungilta kuin maalta. Yksistään Kiinassa on 17 kaupunkia, jotka ovat väkiluvultaan ja markkinana isompia kuin Suomi. Yhdysvalloista tällaisia kaupunkeja löytyy seitsemän.
Jaetun maan taktiikalla onnistutaan Suomessa ja muuallakin maailmassa voittamaan vaaleja niin kauan kuin sitä halutaan tehdä. Hajottaminen on aina helpompaa kuin korjaaminen. Yhtä vaalivoittoa kannattelevampi mahdollisuus se ei silti ole kenellekään.