Ikäihmisten osuus, sekä lukumääräisesti että suhteellisena osuutena väestöstä, kasvaa voimakkaasti. Yli 75-vuotiaiden määrä on kasvanut viimeisen 10 vuoden aikana 450 000:sta liki 600 000:een.
Samaan aikaan Suomessa on toteutettu onnistuneesti ikäihmisten hoivan siirtäminen pois vanhainkodeista tai muusta pitkäaikaisesta laitoshoidosta. Kun 2012 oli vielä 4,5 prosenttia (20 000) yli 75-vuotiaista laitoshoidossa, 2022 prosentti oli alle 0,5 (3 000). Tavoitteena on ollut, että laitoshoitopalvelut siirretään tehostetun palvelunasumiseen ja säännöllisen kotihoidon piiriin.
Voisi ajatella, että kun laitoshoito on onnistuneesti ajettu alas, olisi ikäihmisten tehostetun palvelun asumis- ja kotihoitopalvelut lisääntyneet. Jyväskylän yliopiston tutkimus kertoo muuta: 2012 -2017 tehostetun palvelun asumispalvelut lievästi lisääntyivät, mutta sen jälkeen sekä ikäihmisten tehostetun palvelunasuminen että kotihoitopalvelut ovat olleet kiihtyvässä laskussa.
THL:n tilastot kertovat samaa. 2012 oli 10,3 prosenttia yli 75-vuotiasta ympärivuorokautisen hoidon piirissä, 2022 enää 6,8 prosenttia (62 000).
Onko ikäihmisten kunto ja terveys parantuneet näin radikaalisti, että he eivät enää tarvitse entisessä määrässä tällaista hoivaa? Vai onko niin, että yhä huonokuntoisempia ikäihmisiä on kotonaan oman onnensa varassa? Heitteille jätettyinäkö?
Suomessa käytetään vanhuspalveluihin 1,6 prosenttia bruttokansantuotteesta. Kun sitä verrataan muiden pohjoismaiden Ruotsin (2,4), Tanskan (1,9) ja Norjan (2,6) osuuteen, niiden keskiarvoon verrattuna vaje on euroissa 1,8 miljardia. Tämä tarkoittaa puutteita kaikenlaisista hoivatarpeista, joihin ikäihmiset eivät saa apua, kuten avustaminen pukeutumisessa, syömisessä, peseytymisessä ja wc-käynneissä.
Kotihoito ei ole pystynyt kattamaan riittämättömän ympärivuorokautisen hoidon jättämää aukkoa. Nyt myös se on syöksykierteessä – niin palvelujen kattavuus kuin myös käyntimäärät laskevat nopeasti. Hyvinvointialueet joutuvat leikkaamaan merkittävän osa sekä ympärivuorokautisen hoidon että kotihoidon kattavuudesta rahoitushaasteissaan.
Perustuslain mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä.