Muutama viikko sitten vietin yli kaksitoista tuntia Kansalaistorilla. Olin kokoontunut lukuisten muiden PMMP-fanien kanssa katsomaan bändistä tehdyn dokumenttielokuvan ensi-iltaa. Yksi syy Helsinkiin matkustamiseen oli tieto siitä, että Mira Luoti, Paula Vesala ja koko muu bändi saapui torille haastateltavaksi. Meille faneille se tarkoitti toistaiseksi viimeistä tilaisuutta tavata PMMP.
Pitkästä fanitushistoriasta huolimatta idolien tapaaminen on minulle uusi tilanne. Olin vuosia kuvitellut, että Luodin ja Vesalan kaltaisten musiikkimaailman tähtien kohtaaminen olisi poikkeuksellisen jännittävää. Sydän hakkaisi, hermostuttaisi, ehkä jopa itkettäisi. Todellisuus oli kaikkea muuta: tylsempää, mutta juuri siksi mukavampaa. Kokemus sai pohtimaan, miksi olin olettanut tapaamisen aiheuttavan paljon voimakkaampia reaktioita.
Fanittamisen ydin lienee siinä, että sen kohteisiin säilyy sopivan kaukainen etäisyys. Heidän elämää seurataan pitkälti somen ja muun median kautta. Artistit voi tuttuun tapaan nähdä myös lavalla esiintymässä. Huikeat keikat kasvattavat ihailua ja arvostusta heitä kohtaan ihmisenä. Mutta kun kohtaa oman suosikkilaulajan keikan ulkopuolella, on tilanne toisenlainen. Tällöin juttelee kuin kenen tahansa vieraan ihmisen kanssa. Kiljuminen tai muu arvaamaton toiminta tuottaisi vain ahdistusta. Pahimmassa tapauksessa fanin aggressiivinen käytös vaarantaa sekä idolin että muiden fanien turvallisuutta.
Ei ole oikeaa tai väärää tapaa reagoida oman esikuvan näkemiseen. Kaikenlaiset tunteet itkusta innostumiseen ovat yhtä luonnollisia. Tilanteeseen vaikuttavat monet tekijät. Vaikka keskustelin Luodin ja Vesalan kanssa ensimmäistä kertaa, olin nähnyt heidät keikoilla. Muut paikallaolijat käyttäytyivät rauhallisesti, eikä kukaan huomatakseni yrittänyt tunkeutua liian lähelle laulajia. Voimaannuttavinta oli sen faktan todistaminen, että me kaikki olemme vain ihmisiä. Fanitus tasaantuu, kun idolit eivät ole pelkkiä kaukaisia tähtiä.