Viikonlopun Lapin Kansassa (LK 10.6.) kerroimme naisista, jotka yhtäkkisestä päähänpistosta päättivät lähteä mukaan sambakarnevaaliin. Kukaan ei ollut harrastanut karnevaalisambaa, eivätkä he olleet yleisönäkään olleet, mutta idea lähti nopeasti laukalle.
Kokemattomuus ei ollut esteenä, kun pian idean jälkeen 11 naista liimaili innoissaan paljetteja asuihinsa ja rakensivat näyttäviä päähineitä.
Artikkelin kuvissa naisten ilmeissä tiivistyi se, mitä pieni hurahtaminen tuo tullessaan: tekemisen ilon ja riemun.
Viikonloppuna löysin itseni nököttämästä kannon nokasta suon laidasta, ympärillä iloinen joukko samanhenkisiä ihmisiä, noutajaharrastajia.
Ulkopuolisen silmissä touhussa ei varmaankaan ollut mitään järkeä, sillä kokeissa ei metsästetty oikeasti vaan lavastettiin todentuntuinen metsästystilanne.
Kuinka yhteistyö koiran kanssa toimii, olisiko koira saanut riistan talteen haastavista maastoista, osasitko itse koiran ohjaajana reagoida vaihtuviin tilanteisiin oikein?
Sosiaalinen aspekti lajissa oli tärkeä, muiden lajiin hurahtaneiden kanssa puhuttiin asiaa ja vielä enemmän asian vierestä.
Kotiin tullessa päällimmäisenä oli tunne, että vara-akut oli ladattu täpötäyteen.
Seuraavan päivän vietin nyppien voikukkia kivetyksien välistä podcasteja samalla kuunnellen. Aamupäivä kääntyi illaksi ja rikkaruohot eivät loppuneet. Vaikka taistelu oli muiden silmissä toivoton, nyhjötin tiiviisti paikoillani.
Selkä ei jokakesäistä terapiasessiotani kiittänyt, mutta mieli sitäkin enemmän.
Jos jotakin voisin kaikille arkeen toivoa, olisi se innostuksen palo johonkin. Mieluiten asiaan, jossa tähtäimenä ja pontimena ei ole taloudellinen menestys tai se, miltä haluat näyttää muiden silmissä. Riittää, että huomaat uppoutuneesi johonkin asiaan niin, että ajantajukin katoaa.
Joku haalii lehdistä talteen kaikki sudokut, joku toinen viihtyy illat autotallissa kädet kyynärpäitä myöten öljyssä menopelejä rassaillen. Kenties sama uppoutuminen löytyy viiden tuhannen palan palapelin ääreltä tai halkopinon halkojen asettelusta kuvioiden muotoon?
Pienellä lapsella intohimon kohteet löytyvät helpommin kun omaa toimintaa eivät rajoita vielä aikataulut tai ne muotit, mihin meidän odotetaan asettuvan. Tarvitaan vain aikuisen rohkaisua niiden löytämiseksi.
Sitten tapahtuu jotakin. Meitä alkaa hidastamaan ”tyhjän tekemisen vaikeus”. Miksi tehdä jotakin tyhjänpäivästä, mitä muut eivät pidä minään?
Siksi, koska pidät siitä.
Kirjoittaja on toimittaja.