Hyvinvointialueilla suurin ammattiryhmä on hoitohenkilöstö, joiden työoloja tuntuu leimaavan työuupumus, huonoksi koettu palkkaus ja eettinen kuorma. Esihenkilöiden aikaa kuluu sijaisjärjestelyihin laadukkaan hoitotyön johtamisen sijaan. Hyvällä hoitotyön johtamisella olisikin vaikutusta työvoiman saatavuuteen ja pysyvyyteen, hoitotyön tuottavuuteen, laatuun ja kustannustehokkuuteen sekä hoidon kehittämiseen, hoidon tulosten parantamiseen ja ylläpitämiseen. Henkilöstöpula pahentaa tilannetta entisestään, sillä alalta poistuu ammattilaisia eläköitymisen ja työuupumuksen vuoksi.
Kun pätevää hoitohenkilöstöä poistuu, hoitotyön johtoonkin on haastavaa löytää jatkajia. Lisäksi hoitajien kritiikki kohdistuu palkan heikon kannustavuuden jälkeen eniten hyvinvointialueiden tarjoamiin ammatillisiin mahdollisuuksiin tulevaisuudessa, urakehitysmahdollisuuksiin ja työhyvinvointia tukevan toiminnan suunnitelmallisuuteen.
Tuntuu siltä, että hoitotyötä koskevia päätöksiä tehdään kaukana hoitajien arjesta ilman heidän kuulemistansa tai osallistamista, mikä puolestaan heikentää hoitajien uskoa tulevaisuuteen. Hoitajat ovat se ammattiryhmä, joka käytännössä ottaa säästöpäätösten konkreettiset seuraukset vastaan, pahimmillaan sekä fyysisenä että henkisenä pahoinpitelynä tai sen uhkana. Olisi keskeistä, että hoitajat otetaan mukaan päätöksentekoon, sillä he tuntevat parhaiten arjen haasteet ja voivat tarjota arvokkaita näkemyksiä työolojen ja potilaiden hoidon parantamiseksi. Tästä hyvänä esimerkkinä on Vaikuttavuusseura ry:n ja Hoitotyön tutkimussäätiön (Hotus) keräämään Hoitotyön hukkajahdin yli 140 ehdotukseen, joilla voitaisiin vähentää hoitotyön hukkaa. Näitä olivat muun muassa ammattilaisten välisen työnjaon parantaminen, potilaiden omatoimisuuden tukeminen ja raportointikäytäntöjen tehostaminen. Näin sanoivat siis hoitajat itse.
Vaikuttaa siltä, että hyvinvointialueilla painopiste on nyt tuottaa palveluita pienenevillä resursseilla, mikä puolestaan voi johtaa joltain osin palveluiden heikkenemiseen. Vaikka leikkauksilla pyritään hillitsemään kustannusten kasvua, niiden pitkän aikavälin säästövaikutukset voivat kuitenkin olla epävarmoja. Valitettava oletus on, että tiukalla sopeutusaikataululla voi muodostua ennakoimattomia heikennyksiä palveluihin. Hoitohenkilöstön riittävyyttä tukisi toimiva ennaltaehkäisy ja terveyden- ja hyvinvoinnin edistämistyö, sillä mitä terveempi väestö, sitä vähemmän hoidettavaa. Niukkenevilla resursseilla hoitajilla tai hoitotyön johdolla ei tahdo jäädä aikaa tähän.
Hoitajien työssä jaksamiseen ja mielen hyvinvoinnin tukemiseen on ratkaisuja. Tutkimukset osoittavat, että hoitajien työtyytyväisyyttä edistävät yhteisöllinen ja avoin työympäristö, hyvä tiimityö, mahdollisuus ammatilliseen kehittymiseen sekä vuorovaikutukseen pohjautuva johtamistyyli. Nämä parannukset kuitenkin edellyttävät hoitajien ja hoitotyön johtajien kuulemista ja ottamalla heidän näkemyksensä huomioon. Hoitajien näkemyksiä toivottavasti saadaan kuulla jatkossa enemmän vastikään perustetun Eduskunnan hoitotyön verkoston tiimoilta. Verkoston tarkoitus onkin vahvistaa hoitotyön alan dialogia ja lisätä tiedonvälitystä eduskunnan ja alan asiantuntijoiden välillä. Tämä on tarpeen, sillä sote-alan toiminnan kehittämisessä tarvittaisiin hallituskausia pidempiä aikavälejä.
Hoitotyötä kyllä arvostetaan, mutta tämä arvostus tuntuu olevan valitettavan häilyväistä ja valikoivaa. Aikoinaan naisenemmistöisten alojen alhainen palkkataso mahdollisti yhteiskuntamme kasvun (Mäkinen SK 16/24), mutta nyt tämä uusintava työ tarvitsisi tekijöitä ja he tekemästään työstään asiallisen korvauksen. Mäkinen toteaakin, että uusintava työ ei ole hyväntahoisuutta, vaan elinehtomme.
Nyt olisi aika tehdä hyvinvointialueella hoitotyössä sellaisia merkittäviä uudistuksia, joilla aidosti yhdessä hoitotyön tekijöiden ja johtajien kanssa heitä osallistaen tehtäisiin innovaatioita vastaamaan palveluntarvetta, lisäämään hoitajien työhyvinvointia ja vähentämään hoitotyön eettistä taakkaa.
Florence Nightingalen sanoin, "pelon hengessä voidaan tehdä hyvin vähän." Jos hoitajien mielissä on epävarmuutta ja pelkoa tulevasta, vaikuttaa se heidän työtyytyväisyyteensä sekä alan pito- ja vetovoimaan. Nyt vaarana on, että hoitajat maksavat työhyvinvoinnillaan siitä, että palvelutarpeen kasvuun ei vastata tarpeenmukaisesti ja työtä tehdään aliresurssointuna suhteessa vaatimuksiin.